Koska blogissani on oikeastaan kaksi tapaa arvostella pelejä (arvostelut ja Retrorillit-sarja) niin tuli mieleeni kirjoittaa lyhyt mölinä siitä, että mitä minä käsitän peleistä puhuttaessa "retrona".
Tästä on toisinaan väännetty kättä, joskin pääasiassa kevyesti ja hyväntahtoisesti (siksi kun asiaa ei nyt nähdä hirmuisen vakavana flame war -aiheena), ympäri keskustelupalstojen. Yleistä konsensusta ei oikeastaan kuitenkaan ole. Yksi tapa on rajata julkaisuvuoden mukaan tietyn ikäiset pelit retroksi. Tässä tulee sitten vastaan sellaisia ongelmia kuin, että mikä se vuosimäärä tarkalleen ottaen olisi? Selviäkin tapauksia toki on. Kymmenen vuotta vanha peli on jo aika varmasti retroa monenkin mielestä mutta entäs viisi vuotta vanha?
Konsolipeleissä olen päätynyt aika lailla helppoon rajanvetoon: jos kaupan hyllyltä ei löydy uutena pelejä konsolille niin silloin se konsoli on kaikkine peleineen retroa. Divarit ja keräilijät nyt erikseen, voihan sitä löytyä vaikka NES-pelejä muoveissa mutta ymmärtänette varmaan. Tämä on se syy miksi minä en laske PS2:n pelejä vielä retroksi. Konsoli ja pelit myyvät edelleen jonkin verran.
PC-puoli on kaikkinensa minulle nykyään tuntemattomampi. Tietokoneeni on vanha ja raihnainen (kuten käyttäjänsäkin) enkä ole oikein ajan tasalla mitä nykykoneet ovat syöneet, mitkä osat ovat hyviä ja mitä pelit vaativat. Leikkisästi voisin sanoa, että jos peli vaatii vanhemman version käyttöjärjestelmästä kuin mitä peruskonepaketin mukana tulee, niin silloin se on retroa. Jos se vaatii DOSBoxin niin silloin se ainakin on... Yleistä määritelmää on PC-peleistä kuitenkin vähän vaikea sanoa, varsinkin kun en tunne nykytilannetta kovinkaan hyvin, sekä komponentti että softapuoli on aika lailla hepreaa. Minulle itselleni tilanne on silti helppo, jos peli pyörii omalla koneellani (joka on aika iso edellytys sille, että voisin ylipäänsä arvostella sen...) niin silloin se on hyvinkin suurella todennäköisyydellä "wanha" ja retroa...
...silti saatan arvostella jonkin vanhan (PC-) pelin ihan normaalissa arvostelussa... ota tästä nyt sitten selvää. Tosin sille saattaa olla ihan hyviäkin perusteita. Esimerkiksi vanhakantaiset PC:n seikkailupelit, niin kutsutut point-and-clickit, ovat tätä nykyä aika kuollut genre. Jos uusia edustajia ei ole niin silloin vähän vanhempikin tuotos on täysin kilpailukykyistä kamaa (ja tällä EI pyritä implementoimaan päihinne ajatusta, että uusi olisi yleensäkään aina ja vääjäämättä parempaa kuin vanha). Varsin hyvä esimerkki on LucasArtsin Monkey Island -sarjan osat yksi ja kaksi. Alkuperäiset PC-pelit ovat vanhempia kuin Suomen vanhin pelilehti (Monkey Island 2 arvosteltiin lehden ensimmäisessä numerossa) ja aivan satavarmasti retroa. Mutta pelit ovat saaneet "uusintajulkaisun" nykypäivän tehokonsoleilla (ja PC:llä...) ja ainoat erot ovat mahdollisuus käyttää uudelleen piirrettyä grafiikkaa, ääninäyttelyä ja peleihin rakennettua vihjesysteemiä (joka kertoo ES-jonneille mitä pitää seuraavaksi tehdä). Ovatko ne sitten retroa? Itse pelit ovat aivan samaa tavaraa kuin 15 tai jotain vuotta sitten. Koska kyseiset "uusintajulkaisut" ovat yhtäältä vanhoja retrotekeleitä että toisaalta periaatteessa "uusia" pelejä niin yleinen mielipide taitaa olla, että ne ovat samalla viivalla nykypelien kanssa. Eikä se välttämättä ole lainkaan huono asia, koska aivan loistavia pelejä ne ovatkin. Ja, kuten mainittu, edustavat genreä joka ei ole saanut uusia edustajia vuosikausiin. Minä näen nämä esimerkin Monkey Islandit kuitenkin pääasiassa retropeleinä, koska olen vanha ja olen pelannut alkuperäiset versiot joskus kivikaudella.
Aihe ei kuitenkaan ole onneksi haudanvakava ja sallin itselleni ja muille poikkeuksia itse määräämistäni säännöistä. Oikeastaan arvosteluissani vedän rajan aika tarkalleen siten, että jos peli on mielestäni hyvinkin pelaamisen arvoinen ja viihdyttävä vielä nykypäivänäkin niin se saa arvostelun. Mikäli tarkoitus on vain verestää muistoja, hyviä tai huonoja, niin silloin se menee Retrorillit-sarjaan. Saatan siis vähän poiketa omista määritelmistäni. Tämä koskee pääasiassa PC-pelejä. Esimerkiksi (heitän hatusta... tai sitten en) Jedi Knight: Jedi Academy voisi saada normaalin arvostelun ja alkuperäinen Doom olisi sitten retroa. Tarkemmin ajatellen konsolipeleissäkin on omat ongelmansa. Metal Gear Solid (PS1) olisi Retrorillit-sarjaa, koska se on vanha ja ihan kuraa (enkä halua haukkua sitä liikaa kun kumminki tykkäsin jonkin verran), kun taas Castlevania: Symphony of the Night (PS1 edelleen) olisi arvostelun arvoinen, koska se on iha vitu hyvä. Eli todennäköisesti sotken pelejä eri "arvostelukategorioihin" jatkossakin juuri niin kuin haluan.
Ainoat vääjämättömät päätelmät:
Koneelle ei julkaista uusia pelejä -> Kone ja sen pelit ovat retroa.
Kone on PC -> Voi Eesaun jalat... AARGH!
Olipas taas hienot ja hyödylliset pohdinnat...
tiistai 2. marraskuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Arvostelu: Scott Pilgrim vs. The World: The Game (PS3)
Tämä peli tuli vähän puskista. Parisen kuukautta sitten Playstationin ja Xboxin latauspalveluissa julkaistu Scott Pilgrim on varmasti monelta muultakin mennyt vähän ohi. Kyseessä on peli, jota et edes tiennyt haluavasi pelata. Mikäli olet sitä ikäluokkaa, että lapsuuteesi on kuulunut tiukasti 8- ja 16-bittiset pelikonsolit niin olet luultavasti kotonasi Scott Pilgrimin parissa. Mikä ihme tämä nyt sitten on?
Rakennuspalikoina sarja kuvia
Olin jo hieman aikaisemmin törmännyt muutamaan tiedon muruseen kyseisestä pelistä ja ihan kiintoisalta se vaikutti. Se kuitenkin unohtui joksikin aikaa kunnes tuossa päivänä eräänä latasin pelin demoversion. Scott Pilgrim on perinteitä kunniottava, kaksiulotteinen "brawleri", niin sanotusti. Nykyisin lähes kuolleen peligenren edustaja, jonka klassikoihin kuuluu esimerkiksi useampi Turtles-peli, Final Fight, Double Dragon ja Streets of Rage. Ja tietenkin River City Ransom (Street Gangs Euroopassa), josta Scott on ottanut vaikutteita enemmän kuin vähän. Hahmotatte nyt varmaan mistä puhun, ainakin toivottavasti.
Pelin tarina ja maailma on varsin surrealistinen. Tämä on toki luonnollista, sillä se perustuu vinksahtaneeseen (mutta hyväntahtoiseen) sarjakuvaan. Tätä en alunperin tiennyt eikä sarjakuvan tunteminen ole mitenkään edellytys pelistä nauttimiseen. Toki se kuuleman mukaan selventää muutamia ehkä muutoin vähän oudoilta tuntuvia yksityiskohtia pelissä.
Lyhykäisyydessään homma menee näin: Torontolainen Scott Pilgrim on himpun hömelö, 23-vuotias "everyguy", basisti ja ujo naistenmies (?). Hän törmää tyttöön nimeltä Ramona Flowers. Liekki roihahtaa ja kaikki on kaunista... paitsi että Ramonan menneisyydessä on "seitsemän pahaa ex-poikakaveria", joista yksi on vieläpä tyttö (?!). Jotta kiusallisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa niin Scottin tehtävä on pistää exille turpaan. Asioita maustaa vielä se, että Scottin maailmassa vegaaneilla on supervoimia, ihmisten tappamisesta saa kolikoita ja aliavaruuskäytäviä löytyy sieltä sun täältä, muun muassa Ramonan käsilaukusta (!?!!). Perus teinidraamaa siis...
"2D-peleissä ei ole syvyyttä!"
Peli on visuaalisesti jotakin tyyliin "modernisoitua 8-bittisyyttä". Ei se miltään NES-peliltä näytä koska värien määrä, animaatiot ja resoluutio on selkeästi pykälän ylempänä. Tyylillä on haettu retrohenkeä ja mielestäni peli näyttää todella hyvältä. Toisin sanoen, ne peukalonimijät jotka eivät siedä mitään muuta kuin uusinta uutta ja modernia fotorealistisuutta pysyköön kaukana. Scott Pilgrim ei ole teille.
Pelissä on seitsemän kenttää, jotka Scottin, Ramonan ja Scottin bändikavereiden on kahlattava läpi. Jokaisen kentän lopussa pistetään yksi ex-poikakaveri lopullisesti pakettiin. Pelattavina hahmoina on siis Scottin lisäksi itse Ramona (joka voi siis huvittavasti ikään kuin hoitaa omat ongelmansa itse), rumpali Kim Pine ja kitaristi Stephen Stills (tämän lisäksi on yksi avattava hahmo ja DLC:nä tulossa kuulemma toinen) ja kaikki neljä voivat lähteä yhdessä tuumin tappelemaan mikäli ohjaimia ja pelikavereita riittää. Pääpiirteittäin hahmot ovat perin samanlaisia. Vihollisten pieksemisestä saa kuitenkin kokemuspisteitä ja aina kun hahmo nousee tason niin liikelista kasvaa yhdellä. Nämäkin ovat suurimmaksi osaksi samoja kaikilla hahmoilla mutta on hahmoilla pieniä erojakin. Suurimpana ovat kaksi viimeistä tekniikkaa, jotka ovat periaatteessa mätkintäpeleistä tuttuja erikoisliikkeitä. Nämä ovat täysin erilaisia ja soveltuvat eri tilantaisiin. Kokemustasojen nousu ei muuten vaikuta hahmon tappotehoon vaan ainoastaan antaa uusia liikkeitä. Hahmon ominaisuuksia kuten nopeutta ja voimaa kasvatetaan ostelemalla pelin lukuisista kaupoista sapuskaa, joka yleensä parantaa menettettyä energiaa myös, tai esineitä. Jos peliä vertaa kuitenkin vaikkapa 16-bittisten konsoleiden vastaaviin peleihin niin hahmot ovat paljon monipuolisempia kuin jotkut Final Fightin "yksi 3-hit combo ja yksi erikoisliike" -sankarit. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Löytyy myös R1-namiskalla lähtevä erikoisliike, joka on hyvä ruuhkassa, eräänlainen assist-systeemi (tuttu tietyistä mätkintäpeleistä) ja taunt, jolla on silläkin oma käyttönsä moninpelissä.
Pelin kantavia voimia on kuitenkin sen combosysteemi. Sen sijaan, että mäiskisit vihollisia perinteisesti "kolme iskua naamaan ja sitten se hetkeksi kaatuu maahan" niin Scott ja kaverit vetävät lyhyen combon, iskevät vastustajan ilmaan ja hyppäävät, juoksevat tai syöksyvät erikoisliikkeellä perään ja jatkavat comboa vastustajan pomputtelulla ilmassa. Tai potkivat sen kaveria kohti joka jatkaa omalla sarjallaan ja syöttää takaisin... Pelissä on siis Street Fighterista, Tekkenistä ja muista sellaisista tuttuun tyyliin mahdollista jatkaa hakkaamista, taitojen ja liikelistan puitteissa, hyvinkin pitkään. Tämä on yleistä mätkintäpeleissä mutta harvinaisempaa tällaisissa brawlereissa. Tykkään erittäin paljon ja tämä tuo tasojen kahlaamiseen kaivattua vaihtelua kun turpaanvetotekniikoita on niin paljon. Ja mikäli jatkuva nyrkkien heiluttaminen ei riitä niin maasto on täynnä kättä pidempää. Vastustajan naamaa voi muotoilla vaikka roskapöntöllä tai pesäpallomailalla. Pehmeämpien arvojen kannatajat voivat tyytyä esimerkiksi lumisotaan tai uhkailla poloisia katukoviksia rantapallolla.
Tästä päästäänkin siihen pelin läpi kahlaamiseen. Niin, peli on vaikea. Aluksi. Sitten saat vähän kokemusta niin hahmollesi kuin itsellesikin. Ostat pari ominaisuuksia parantavaa herkkua ja härveliä. Peli muuttuu hauskemmaksi ja monipuolisemmaksi. Parin illan hakkaamisen jälkeen peli onkin jo läpi ja hahmosi ominaisuudet tapissa. Silloin ei auta enää edes vaikeimman vaikeustason valinta. Läpihuutojuttu se on joka tapauksessa. Sanotaanko näin, että ei tuo oikeastaan poikkea mistään sellaisesta nykypelistä, jossa hahmo muuttuu pelin edetessä paremmaksi. Pelin lyhyydestä johtuen tuo kehityskaari nyt vain tapahtuu noin viikonlopussa, toisin kuin jossain Final Fantasyssa, jossa korkean tason hahmo tarkoittaa kuukauden aktiivista pelaamista.
Nyrkkimyrskyn laskeuduttua tarkastamme vahingot
Mitä jää siis käteen pelistä, jossa pistetään loputtomasti sakkia turpaan (toivottavasti parin kaverin kanssa), joka on ohi hetkessä ja joka perustuu oudohkoon sarjakuvaan, josta moni ei ole edes kuullut? Minä sanon että ihan hyvät fiilikset. Pyöreähköön kymmenen euron hintaan saa perinteitä kunnioittavan mutta sopivasti uudistetulla systeemillä toimivan mainion brawlerin, jonka pelaa ihan mielellään läpi yksinkin. Eikä Scott Pilgrim ole loppujen lopuksi sen lyhyempi kuin River City Ransom aikoinaan, siinä vaan tahtoi englantia osaamaton pikkupoika eksyä hieman vapaammin järjestetyssä peliympäristössä pidemmäksi aikaa.
Isoimmat moitteet tulevat sitten tekniikkapuolelta. Oudoimpana ratkaisuna moninpeli toimii vain paikallisesti samalta sohvalta kavereiden kanssa eikä nettipeliä tueta lainkaan. Toinen ongelma on pelin taipumus kaatuilla toisinaan ja käyttäytyä muutenkin omituisesti, jos esimerkiksi erehtyy painamaan PS-namiskaa padistaan (joka avaa siis normaalisti pleikkarin käyttiksen pelin päälle). Kerran peli on kaatunut ja kerran kentästä katosi musiikki kokonaan. Xboxilla peli on netistä tihkuneiden tietojen perusteella vielä surullisempi. Kaatuilua on enemmän ja osa on jopa jäänyt lopullisesti jumiin pelin kaatuessa jatkuvasti kentässä neljä. Olkaa varoitetut ja toivokaa parasta.
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että peli toimii niin lopputulos on miellyttävä, sopivasti pelimekaanisesti uutta ja visuaaliselta designiltaan vanhaa yhdistävä kokemus. Ikivanhan genrensä tuore teos, joka taitaa toden totta olla lajinsa paras. Ainakin niistä mitä itse olen kokeillut ja sehän riittää.
Arvosana: ****
Rakennuspalikoina sarja kuvia
Olin jo hieman aikaisemmin törmännyt muutamaan tiedon muruseen kyseisestä pelistä ja ihan kiintoisalta se vaikutti. Se kuitenkin unohtui joksikin aikaa kunnes tuossa päivänä eräänä latasin pelin demoversion. Scott Pilgrim on perinteitä kunniottava, kaksiulotteinen "brawleri", niin sanotusti. Nykyisin lähes kuolleen peligenren edustaja, jonka klassikoihin kuuluu esimerkiksi useampi Turtles-peli, Final Fight, Double Dragon ja Streets of Rage. Ja tietenkin River City Ransom (Street Gangs Euroopassa), josta Scott on ottanut vaikutteita enemmän kuin vähän. Hahmotatte nyt varmaan mistä puhun, ainakin toivottavasti.
Pelin tarina ja maailma on varsin surrealistinen. Tämä on toki luonnollista, sillä se perustuu vinksahtaneeseen (mutta hyväntahtoiseen) sarjakuvaan. Tätä en alunperin tiennyt eikä sarjakuvan tunteminen ole mitenkään edellytys pelistä nauttimiseen. Toki se kuuleman mukaan selventää muutamia ehkä muutoin vähän oudoilta tuntuvia yksityiskohtia pelissä.
Lyhykäisyydessään homma menee näin: Torontolainen Scott Pilgrim on himpun hömelö, 23-vuotias "everyguy", basisti ja ujo naistenmies (?). Hän törmää tyttöön nimeltä Ramona Flowers. Liekki roihahtaa ja kaikki on kaunista... paitsi että Ramonan menneisyydessä on "seitsemän pahaa ex-poikakaveria", joista yksi on vieläpä tyttö (?!). Jotta kiusallisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa niin Scottin tehtävä on pistää exille turpaan. Asioita maustaa vielä se, että Scottin maailmassa vegaaneilla on supervoimia, ihmisten tappamisesta saa kolikoita ja aliavaruuskäytäviä löytyy sieltä sun täältä, muun muassa Ramonan käsilaukusta (!?!!). Perus teinidraamaa siis...
"2D-peleissä ei ole syvyyttä!"
Peli on visuaalisesti jotakin tyyliin "modernisoitua 8-bittisyyttä". Ei se miltään NES-peliltä näytä koska värien määrä, animaatiot ja resoluutio on selkeästi pykälän ylempänä. Tyylillä on haettu retrohenkeä ja mielestäni peli näyttää todella hyvältä. Toisin sanoen, ne peukalonimijät jotka eivät siedä mitään muuta kuin uusinta uutta ja modernia fotorealistisuutta pysyköön kaukana. Scott Pilgrim ei ole teille.
Pelissä on seitsemän kenttää, jotka Scottin, Ramonan ja Scottin bändikavereiden on kahlattava läpi. Jokaisen kentän lopussa pistetään yksi ex-poikakaveri lopullisesti pakettiin. Pelattavina hahmoina on siis Scottin lisäksi itse Ramona (joka voi siis huvittavasti ikään kuin hoitaa omat ongelmansa itse), rumpali Kim Pine ja kitaristi Stephen Stills (tämän lisäksi on yksi avattava hahmo ja DLC:nä tulossa kuulemma toinen) ja kaikki neljä voivat lähteä yhdessä tuumin tappelemaan mikäli ohjaimia ja pelikavereita riittää. Pääpiirteittäin hahmot ovat perin samanlaisia. Vihollisten pieksemisestä saa kuitenkin kokemuspisteitä ja aina kun hahmo nousee tason niin liikelista kasvaa yhdellä. Nämäkin ovat suurimmaksi osaksi samoja kaikilla hahmoilla mutta on hahmoilla pieniä erojakin. Suurimpana ovat kaksi viimeistä tekniikkaa, jotka ovat periaatteessa mätkintäpeleistä tuttuja erikoisliikkeitä. Nämä ovat täysin erilaisia ja soveltuvat eri tilantaisiin. Kokemustasojen nousu ei muuten vaikuta hahmon tappotehoon vaan ainoastaan antaa uusia liikkeitä. Hahmon ominaisuuksia kuten nopeutta ja voimaa kasvatetaan ostelemalla pelin lukuisista kaupoista sapuskaa, joka yleensä parantaa menettettyä energiaa myös, tai esineitä. Jos peliä vertaa kuitenkin vaikkapa 16-bittisten konsoleiden vastaaviin peleihin niin hahmot ovat paljon monipuolisempia kuin jotkut Final Fightin "yksi 3-hit combo ja yksi erikoisliike" -sankarit. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Löytyy myös R1-namiskalla lähtevä erikoisliike, joka on hyvä ruuhkassa, eräänlainen assist-systeemi (tuttu tietyistä mätkintäpeleistä) ja taunt, jolla on silläkin oma käyttönsä moninpelissä.
Pelin kantavia voimia on kuitenkin sen combosysteemi. Sen sijaan, että mäiskisit vihollisia perinteisesti "kolme iskua naamaan ja sitten se hetkeksi kaatuu maahan" niin Scott ja kaverit vetävät lyhyen combon, iskevät vastustajan ilmaan ja hyppäävät, juoksevat tai syöksyvät erikoisliikkeellä perään ja jatkavat comboa vastustajan pomputtelulla ilmassa. Tai potkivat sen kaveria kohti joka jatkaa omalla sarjallaan ja syöttää takaisin... Pelissä on siis Street Fighterista, Tekkenistä ja muista sellaisista tuttuun tyyliin mahdollista jatkaa hakkaamista, taitojen ja liikelistan puitteissa, hyvinkin pitkään. Tämä on yleistä mätkintäpeleissä mutta harvinaisempaa tällaisissa brawlereissa. Tykkään erittäin paljon ja tämä tuo tasojen kahlaamiseen kaivattua vaihtelua kun turpaanvetotekniikoita on niin paljon. Ja mikäli jatkuva nyrkkien heiluttaminen ei riitä niin maasto on täynnä kättä pidempää. Vastustajan naamaa voi muotoilla vaikka roskapöntöllä tai pesäpallomailalla. Pehmeämpien arvojen kannatajat voivat tyytyä esimerkiksi lumisotaan tai uhkailla poloisia katukoviksia rantapallolla.
Tästä päästäänkin siihen pelin läpi kahlaamiseen. Niin, peli on vaikea. Aluksi. Sitten saat vähän kokemusta niin hahmollesi kuin itsellesikin. Ostat pari ominaisuuksia parantavaa herkkua ja härveliä. Peli muuttuu hauskemmaksi ja monipuolisemmaksi. Parin illan hakkaamisen jälkeen peli onkin jo läpi ja hahmosi ominaisuudet tapissa. Silloin ei auta enää edes vaikeimman vaikeustason valinta. Läpihuutojuttu se on joka tapauksessa. Sanotaanko näin, että ei tuo oikeastaan poikkea mistään sellaisesta nykypelistä, jossa hahmo muuttuu pelin edetessä paremmaksi. Pelin lyhyydestä johtuen tuo kehityskaari nyt vain tapahtuu noin viikonlopussa, toisin kuin jossain Final Fantasyssa, jossa korkean tason hahmo tarkoittaa kuukauden aktiivista pelaamista.
Nyrkkimyrskyn laskeuduttua tarkastamme vahingot
Mitä jää siis käteen pelistä, jossa pistetään loputtomasti sakkia turpaan (toivottavasti parin kaverin kanssa), joka on ohi hetkessä ja joka perustuu oudohkoon sarjakuvaan, josta moni ei ole edes kuullut? Minä sanon että ihan hyvät fiilikset. Pyöreähköön kymmenen euron hintaan saa perinteitä kunnioittavan mutta sopivasti uudistetulla systeemillä toimivan mainion brawlerin, jonka pelaa ihan mielellään läpi yksinkin. Eikä Scott Pilgrim ole loppujen lopuksi sen lyhyempi kuin River City Ransom aikoinaan, siinä vaan tahtoi englantia osaamaton pikkupoika eksyä hieman vapaammin järjestetyssä peliympäristössä pidemmäksi aikaa.
Isoimmat moitteet tulevat sitten tekniikkapuolelta. Oudoimpana ratkaisuna moninpeli toimii vain paikallisesti samalta sohvalta kavereiden kanssa eikä nettipeliä tueta lainkaan. Toinen ongelma on pelin taipumus kaatuilla toisinaan ja käyttäytyä muutenkin omituisesti, jos esimerkiksi erehtyy painamaan PS-namiskaa padistaan (joka avaa siis normaalisti pleikkarin käyttiksen pelin päälle). Kerran peli on kaatunut ja kerran kentästä katosi musiikki kokonaan. Xboxilla peli on netistä tihkuneiden tietojen perusteella vielä surullisempi. Kaatuilua on enemmän ja osa on jopa jäänyt lopullisesti jumiin pelin kaatuessa jatkuvasti kentässä neljä. Olkaa varoitetut ja toivokaa parasta.
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että peli toimii niin lopputulos on miellyttävä, sopivasti pelimekaanisesti uutta ja visuaaliselta designiltaan vanhaa yhdistävä kokemus. Ikivanhan genrensä tuore teos, joka taitaa toden totta olla lajinsa paras. Ainakin niistä mitä itse olen kokeillut ja sehän riittää.
Arvosana: ****
maanantai 13. syyskuuta 2010
Merirosvotarina
Puhutaanpa rikollisuudesta. Tarkemmin sanottuna kaikille maailman tietokoneen käyttäjille tutusta piratismista. Nykyisestä Internet-sukupolvesta ei varmastikaan löydy montaakaan, joka ei olisi tähän jossain vaiheessa sortunut. Internet on tulvillaan tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, jonka vähänkin tottunut käyttäjä löytää kyllä ilmaiseksi. Pelien, elokuvien ja musiikin varastaminen on niin helppoa ja yleistä, että sitä ei moni varsinaisesti edes miellä rikolliseksi toiminnaksi.
Itse olen käyttänyt tietokoneita yli 20 vuotta. Kyllä, olen nähnyt ensimmäisen läppärin silloin kun edes kaikissa pöytäkoneissa ei ollut värinäyttöjä (eikä niitä koneitakaan ollut kotioloissa oikeastaan lainkaan). Omaan siis suhteellisen pitkän kokemuksen tietokoneiden parissa. Siltikin muistan vielä kun ala-asteikäisenä (tämä osuu tuonne 90-luvun taitteeseen) koti-PC:t alkoivat olla todellisuutta ja kaveripiirissä pelejä vaihdeltiin tuomalla kasa diskettejä kouluun. Minulle valkeni vasta jonkun ajan päästä, että pelien kopioiminen on laitonta. Ei se tullut pienen pojan mieleenkään ennen kuin Pelit-lehti sen minulle kertoi.
Verkkokalastusta merirosvojen malliin.
Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin kopioiminen vaati jopa jonkin verran työtä. Piti odottaa, että joku kaveri saa uuden pelin/musiikkialbumin ja sitten eikun kopioimaan. Peleissä oli tuolloin monenlaisia jännittäviä kopiosuojauksia. Peli saattoi kysyä tiettyä sanaa ohjekirjan sivulta ennen käynnistymistään tai mukana oli jonkilainen koodiavain (esimerkiksi sellaisia pyöriteltäviä pahvikiekko-virityksiä), jota tarvitsi käynnistääkseen pelin. Näitä sitten kierrettiin esimerkiksi pistämällä isukki ottamaan ohjekirjan sivuista valokopiot työnantajan piikkiin. Ei ollut kauhean innoissaan esimerkiksi erään lentosimulaattorin 300-sivuisesta "läpyskästä"...
Tänä päivänä kaikki löytyy netistä. Ja harvassa ovat sellaiset kotitaloudet, joissa ei Internet-yhteyttä ole (vähän yleistäen, ei nyt puututa niihin mummoihin, jotka ovat jo jokusen vuoden ihmetelleet kun telkkarista ei saa kanavia näkymään... yksi päivä vaan loppui lähetykset...). Joitain aikoja sitten Internet oli täynnä piraattisivustoja, joista oli suoraan ladattavissa uusimmat pelit. Tämä oli sitä aikaa kun pelit vielä pääasiassa mahtuivat yhdelle CD:lle. Ongelma tässä oli, piraattien kannalta siis, se että varastetun materiaalin piti sijaita jossain palvelimella. Tämä tietysti helpotti viranomaisten työtä, koska tavara tavallaan oli fyysisesti jossain tietyssä paikassa. Niin fyysisesti kuin magneettisesti tallennetut nollat ja ykköset nyt voivat olla. Tämän johdosta piraattisivuja suljettiin samaan tahtiin kuin uusia syntyi.
Se kuuluisa herne, joka meni Lars Ulrichin nenään.
Joku nerokas keksi jossain historian vaiheessa uuden tavan jakaa tavaraansa. Monet muistanevat Napsterin. En ole varma oliko kyseessä lajinsa ensimmäinen ohjelma mutta kärkijoukoissa kuitenkin. Kyseessähän oli siis musiikkitiedostojen jakoon keskittyvä, niin sanottu peer-to-peer -sovellus. Sen sijaan että tiedostot olisivat sijainneet jollain yhdellä palvelimella niin p2p-mallissa kopioitava materiaali tuli muilta käyttäjiltä. Tarvittiin ainoastaan välityspalvelin (eli esimerkiksi se Napster), joka kertoi käyttäjille mitä muilla on ja ohjasi tiedostojen siirtoa käyttäjien välillä. Itse "piraattipalvelin" ei siis sisältänyt varsinaisia tiedostoja, se vain sisälsi välitystietoja (mistä halutut tiedostot löytyvät) ja ohjasi liikennettä. Tämä itse asiassa nopeutti tiedonsiirtoa, koska se haluamasi Metallican albumi latautui samaan aikaan useilta käyttäjiltä sen sijaan että olisit ladannut sitä yhdeltä tietyltä palvelimelta, samaan aikaan kuin kaksi miljoonaa muuta jantteria lataa sitä samaa tavaraa rajatulla kaistalla.
Nykyinen torrent-systeemi toimii juuri tällä periaatteella ja on käytännössä ihan sama asia. Tällä tavalla saadaan myös kiusattua viranomaisia, jotka jumiutuvat ajastaan jäljessä olevan lainsäädännön pilkkuihin. Torrent-palvelimia on vaikea saada pois verkosta kun ylläpito voi aina vedota siihen, että eiväthän he jaa mitään materiaalia vaan käyttäjät. Eikä heitä voi pistää vastuuseen jos käyttäjät pistävät jakoon tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia. "Tää on sitä varten, että ihmiset voi jakaa kirjoittamiaan novelleja ja linux-distroja muille hei!" Lainsäädäntöhän pääasiassa rajoittaa virkavallan toimintaa, ei rikollisten, duh. Olemme siis tilanteessa, jossa monissa valtioissa välityspalvelimen ylläpito ei ole sen suurempi rike kuin esimerkiksi mainita "Pirate Bay" (verkkosivusto/torrent-palvelin) blogitekstissä. Kyseessä on lain kannalta vain mainitseminen, että materiaali on olemassa, jossain.
Piraatin eläkeikä.
Kuten ehkä mainitsin niin piratismi on niin yleistä, että lähes jokainen Internetin käyttäjä on siihen sortunut. Paatuneimmat tapaukset (kuten minä) harrastivat sitä jo ennen kuin Internettiä edes oli, osittain vahingossa. Onko tästä opittu mitään? Sitä kun tulee vanhemmaksi, ja toivottavasti viisaammaksi, niin alkaa ajatella asioita tarkemmin. Onhan toki perskohtaisesti aivan kelvetin mukavaa ja helppoa kun netistä voi lauantai-illan ratoksi ladata ilmaiseksi vaikka elokuvan, joka on juuri tullut jenkeissä teattereihin. Oli kyseessä sitten peli, musiikilevy tai elokuva niin tekijöiden kannalta tämä on kuitenkin varastamista. He ovat tehneet ihmisille viihdettä omalla työllään, joskus pitkään ja kalliisti, ja sitten korvausta ei tulekaan koska niin sanottu "maksava yleisö" ei maksakaan.
Tässä iässä kun itselläkin on auto ja asuntolaina niin alkaa ymmärtää rahan arvon (äiti sanoisi, että: "oli jo aikakin"). Ainakin sen, että tehdystä työstä on ihan jees saada palkkaakin. Soitan vähän omaa torveani ja kehaisen, että minä ainakin olen ikään kuin tehnyt parannuksen. Se ei sattunut nyt ihan viime viikkoina vaan minulla on takana jo monta vuotta esimerkiksi levyhyllyni... "laillistamista". Tarkoitan siis sitä, että kun aikoinaan tuli polteltua musiikkia CD:ille niin niitä samoja levyjä on tullut osteltua pikkuhiljaa, aina kun on rahaa ja tulee vastaan, aitoina kaupasta.
Tässä on kuitenkin edelleen pieni kaksinaismoralismin siemen... Nimittäin vaikka ostankin musiikkilevyjä aitoina niin kyseessä ovat yleensä Anttilan alelaarilöydöt. Mietinkin joskus, että ostaessani vaikka Megadethin albumin huimaavaan 7,90 euron hintaan, niin meneekö siitä enää artistille juurikaan mitään? Toivottavasti edes jotain. Videopelit ovat sitten vieläkin hankalampi juttu. Tapaan nimittäin ihan muutamia "pakko saada" -poikkeuksia lukuunottamatta ostaa pelini käytettyinä. Joskus jopa ihan uutena kaupasta kun ovat alennuksessa. Kuten varmasti on selvää, käytetystä pelistä alkuperäinen julkaisija ja tekijä eivät saa yhtään mitään. Asianosaista pelikauppaa (tai myyjänä toimivaa yksityishenkilöä) se kuitenkin hyödyttää ja pyörittää rahaa taloudessa mutta kuitenkin se raha menee vähän väärään osoitteeseen. On se minusta kuitenkin parempi kuin ladata netistä ilmaiseksi piraattikopioita. Se joka pelin on alunperin kiikuttanut sinne kauppaan minun ostettavakseni on itse sen kuitenkin jostain ostanut uutena. Ja todennäköisesti hän nappasi samalla mukaansa jotain uutta niillä vaihtopelistä saamillaan rahoilla. OK, mikään ei tietenkään takaa että uusi peli on samojen tekijöiden tai edes saman mammuttijulkaisijan mutta nykyään mahdollisuudet siihen ovat aika suuret. Isolla julkaisijalla (EA, Ubisoft...) on siipiensä suojassa useita kehitystiimejä, pelifirmoja, niin sanoakseni. Nykyään raja kehitystiimin ja itsenäisen pelifirman välillä on vähän vaikeaselkoinen ja tilanteet muuttuvat nopeasti kun isot julkaisijat kahmivat kehittäjiä omaan talliinsa.
Käytettyjen tuotteiden kauppa on kuitenkin aihe, joka melkein vaatisi oman tekstinsä. Varsinaisessa piratismissakin olisi vielä varmasti kahlattavaa mutta lopetan tällä erää tähän. Toivottavasti jollain herää ajatuksia ja joku elämäntaparikollinen näkee valon.
Itse olen käyttänyt tietokoneita yli 20 vuotta. Kyllä, olen nähnyt ensimmäisen läppärin silloin kun edes kaikissa pöytäkoneissa ei ollut värinäyttöjä (eikä niitä koneitakaan ollut kotioloissa oikeastaan lainkaan). Omaan siis suhteellisen pitkän kokemuksen tietokoneiden parissa. Siltikin muistan vielä kun ala-asteikäisenä (tämä osuu tuonne 90-luvun taitteeseen) koti-PC:t alkoivat olla todellisuutta ja kaveripiirissä pelejä vaihdeltiin tuomalla kasa diskettejä kouluun. Minulle valkeni vasta jonkun ajan päästä, että pelien kopioiminen on laitonta. Ei se tullut pienen pojan mieleenkään ennen kuin Pelit-lehti sen minulle kertoi.
Verkkokalastusta merirosvojen malliin.
Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin kopioiminen vaati jopa jonkin verran työtä. Piti odottaa, että joku kaveri saa uuden pelin/musiikkialbumin ja sitten eikun kopioimaan. Peleissä oli tuolloin monenlaisia jännittäviä kopiosuojauksia. Peli saattoi kysyä tiettyä sanaa ohjekirjan sivulta ennen käynnistymistään tai mukana oli jonkilainen koodiavain (esimerkiksi sellaisia pyöriteltäviä pahvikiekko-virityksiä), jota tarvitsi käynnistääkseen pelin. Näitä sitten kierrettiin esimerkiksi pistämällä isukki ottamaan ohjekirjan sivuista valokopiot työnantajan piikkiin. Ei ollut kauhean innoissaan esimerkiksi erään lentosimulaattorin 300-sivuisesta "läpyskästä"...
Tänä päivänä kaikki löytyy netistä. Ja harvassa ovat sellaiset kotitaloudet, joissa ei Internet-yhteyttä ole (vähän yleistäen, ei nyt puututa niihin mummoihin, jotka ovat jo jokusen vuoden ihmetelleet kun telkkarista ei saa kanavia näkymään... yksi päivä vaan loppui lähetykset...). Joitain aikoja sitten Internet oli täynnä piraattisivustoja, joista oli suoraan ladattavissa uusimmat pelit. Tämä oli sitä aikaa kun pelit vielä pääasiassa mahtuivat yhdelle CD:lle. Ongelma tässä oli, piraattien kannalta siis, se että varastetun materiaalin piti sijaita jossain palvelimella. Tämä tietysti helpotti viranomaisten työtä, koska tavara tavallaan oli fyysisesti jossain tietyssä paikassa. Niin fyysisesti kuin magneettisesti tallennetut nollat ja ykköset nyt voivat olla. Tämän johdosta piraattisivuja suljettiin samaan tahtiin kuin uusia syntyi.
Se kuuluisa herne, joka meni Lars Ulrichin nenään.
Joku nerokas keksi jossain historian vaiheessa uuden tavan jakaa tavaraansa. Monet muistanevat Napsterin. En ole varma oliko kyseessä lajinsa ensimmäinen ohjelma mutta kärkijoukoissa kuitenkin. Kyseessähän oli siis musiikkitiedostojen jakoon keskittyvä, niin sanottu peer-to-peer -sovellus. Sen sijaan että tiedostot olisivat sijainneet jollain yhdellä palvelimella niin p2p-mallissa kopioitava materiaali tuli muilta käyttäjiltä. Tarvittiin ainoastaan välityspalvelin (eli esimerkiksi se Napster), joka kertoi käyttäjille mitä muilla on ja ohjasi tiedostojen siirtoa käyttäjien välillä. Itse "piraattipalvelin" ei siis sisältänyt varsinaisia tiedostoja, se vain sisälsi välitystietoja (mistä halutut tiedostot löytyvät) ja ohjasi liikennettä. Tämä itse asiassa nopeutti tiedonsiirtoa, koska se haluamasi Metallican albumi latautui samaan aikaan useilta käyttäjiltä sen sijaan että olisit ladannut sitä yhdeltä tietyltä palvelimelta, samaan aikaan kuin kaksi miljoonaa muuta jantteria lataa sitä samaa tavaraa rajatulla kaistalla.
Nykyinen torrent-systeemi toimii juuri tällä periaatteella ja on käytännössä ihan sama asia. Tällä tavalla saadaan myös kiusattua viranomaisia, jotka jumiutuvat ajastaan jäljessä olevan lainsäädännön pilkkuihin. Torrent-palvelimia on vaikea saada pois verkosta kun ylläpito voi aina vedota siihen, että eiväthän he jaa mitään materiaalia vaan käyttäjät. Eikä heitä voi pistää vastuuseen jos käyttäjät pistävät jakoon tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia. "Tää on sitä varten, että ihmiset voi jakaa kirjoittamiaan novelleja ja linux-distroja muille hei!" Lainsäädäntöhän pääasiassa rajoittaa virkavallan toimintaa, ei rikollisten, duh. Olemme siis tilanteessa, jossa monissa valtioissa välityspalvelimen ylläpito ei ole sen suurempi rike kuin esimerkiksi mainita "Pirate Bay" (verkkosivusto/torrent-palvelin) blogitekstissä. Kyseessä on lain kannalta vain mainitseminen, että materiaali on olemassa, jossain.
Piraatin eläkeikä.
Kuten ehkä mainitsin niin piratismi on niin yleistä, että lähes jokainen Internetin käyttäjä on siihen sortunut. Paatuneimmat tapaukset (kuten minä) harrastivat sitä jo ennen kuin Internettiä edes oli, osittain vahingossa. Onko tästä opittu mitään? Sitä kun tulee vanhemmaksi, ja toivottavasti viisaammaksi, niin alkaa ajatella asioita tarkemmin. Onhan toki perskohtaisesti aivan kelvetin mukavaa ja helppoa kun netistä voi lauantai-illan ratoksi ladata ilmaiseksi vaikka elokuvan, joka on juuri tullut jenkeissä teattereihin. Oli kyseessä sitten peli, musiikilevy tai elokuva niin tekijöiden kannalta tämä on kuitenkin varastamista. He ovat tehneet ihmisille viihdettä omalla työllään, joskus pitkään ja kalliisti, ja sitten korvausta ei tulekaan koska niin sanottu "maksava yleisö" ei maksakaan.
Tässä iässä kun itselläkin on auto ja asuntolaina niin alkaa ymmärtää rahan arvon (äiti sanoisi, että: "oli jo aikakin"). Ainakin sen, että tehdystä työstä on ihan jees saada palkkaakin. Soitan vähän omaa torveani ja kehaisen, että minä ainakin olen ikään kuin tehnyt parannuksen. Se ei sattunut nyt ihan viime viikkoina vaan minulla on takana jo monta vuotta esimerkiksi levyhyllyni... "laillistamista". Tarkoitan siis sitä, että kun aikoinaan tuli polteltua musiikkia CD:ille niin niitä samoja levyjä on tullut osteltua pikkuhiljaa, aina kun on rahaa ja tulee vastaan, aitoina kaupasta.
Tässä on kuitenkin edelleen pieni kaksinaismoralismin siemen... Nimittäin vaikka ostankin musiikkilevyjä aitoina niin kyseessä ovat yleensä Anttilan alelaarilöydöt. Mietinkin joskus, että ostaessani vaikka Megadethin albumin huimaavaan 7,90 euron hintaan, niin meneekö siitä enää artistille juurikaan mitään? Toivottavasti edes jotain. Videopelit ovat sitten vieläkin hankalampi juttu. Tapaan nimittäin ihan muutamia "pakko saada" -poikkeuksia lukuunottamatta ostaa pelini käytettyinä. Joskus jopa ihan uutena kaupasta kun ovat alennuksessa. Kuten varmasti on selvää, käytetystä pelistä alkuperäinen julkaisija ja tekijä eivät saa yhtään mitään. Asianosaista pelikauppaa (tai myyjänä toimivaa yksityishenkilöä) se kuitenkin hyödyttää ja pyörittää rahaa taloudessa mutta kuitenkin se raha menee vähän väärään osoitteeseen. On se minusta kuitenkin parempi kuin ladata netistä ilmaiseksi piraattikopioita. Se joka pelin on alunperin kiikuttanut sinne kauppaan minun ostettavakseni on itse sen kuitenkin jostain ostanut uutena. Ja todennäköisesti hän nappasi samalla mukaansa jotain uutta niillä vaihtopelistä saamillaan rahoilla. OK, mikään ei tietenkään takaa että uusi peli on samojen tekijöiden tai edes saman mammuttijulkaisijan mutta nykyään mahdollisuudet siihen ovat aika suuret. Isolla julkaisijalla (EA, Ubisoft...) on siipiensä suojassa useita kehitystiimejä, pelifirmoja, niin sanoakseni. Nykyään raja kehitystiimin ja itsenäisen pelifirman välillä on vähän vaikeaselkoinen ja tilanteet muuttuvat nopeasti kun isot julkaisijat kahmivat kehittäjiä omaan talliinsa.
Käytettyjen tuotteiden kauppa on kuitenkin aihe, joka melkein vaatisi oman tekstinsä. Varsinaisessa piratismissakin olisi vielä varmasti kahlattavaa mutta lopetan tällä erää tähän. Toivottavasti jollain herää ajatuksia ja joku elämäntaparikollinen näkee valon.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Arvostelu: Postal (elokuva)
Työttömän karua arkea, pettävä vaimo, inhottavat naapurit, liipasinherkät poliisit,lähikaupan takahuoneessa piileskelevät talibanit, maailmanlopun hippiyhteisö... siis kuinka?
Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.
Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.
Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.
Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.
Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.
Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.
Arvosana: ****
Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.
Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.
Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.
Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.
Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.
Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.
Arvosana: ****
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Väli_lyönti: Tuotannollis-taloudelliset syyt -- ja seuraukset
Lama, talouskasvu, tuottavuus, kustannukset, taantuma, nousukausi... Talous on merkillinen asia. En väitä ymmärtäväni (maailman-/kansan-) talouden toimintamekanismeja kovinkaan hyvin. Enkä itse asiassa ole ainoa. Olen nimittäin jonkun verran lukenut kansantaloutta, lukiota korkeammalla tasolla, niin sanotusti huvikseni. Opettaja joka kursseja veti tokasi kerran että "Jos oikeasti ymmärtäisin näistä opettamistani asioista kaiken, tekisin tiedoillani jotain muuta kuin kertoisin niitä täällä teille". Niin...
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Oodi Capcomille
Tämänkertainen ulosantini on oikeastaan "blogiteksti light - vähemmän raskas ja maistuu vähän kummalliselta mutta melko hyvää silti". Kuten monet muutkin viihteen harrastajat niin samoin minäkin olen kieltämättä jonkinlainen fanipoika. Jokaisella on omat suosikkinsa elokuvista, videopeleistä, laulu- ja soitinyhtyeistä ynnä muusta sellaisesta tuiki tärkeästä. Tämä on ihan luonnollista ja ihmiselle ominaista. Jotkut tykkää äidistä ja toiset muhkummasta.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
"Kirja oli parempi."
Moni on varmasti joskus käynyt keskustelua kaveriporukassa jostain uutuuselokuvasta. Ja aika varmasti joku porukasta toteaa melko nopeasti, että: "Kirja oli parempi." Edellyttäen tietenkin, että kyseinen elouva pohjautuu johonkin kirjaan. Tämä on yksi asia tässä maailmassa, joka ärsyttää suunnattomasti minua. Vaikka kirja olisikin "parempi" (miten se edes mitataan?) niin miksi sen pitäisi kiinnostaa minua? Miten se kirja ylipäätään liittyy siihen, onko elokuva hyvä vai ei? Katsoessani elokuvaa, katson elokuvaa. Ei ole mitenkään oleellista onko se lähdemateriaalille täysin uskollista. Tärkeämpää on että tekele toimii elokuvana ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan. Se on tärkeää siksi, että en harrasta kirjojen lukemista. Jos jotain luen niin se on yleensä tietokirjallisuutta, historiaa, politiikkaa tai sen sellaista.
Yksi hyvä esimerkki, jonka useimmat tavalla tai toisella tuntevat, on Taru Sormusten Herrasta. En ole lukenut kirjaa mutta olen nähnyt Jacksonin elokuvaversiot (kuten myös sen vanhan animaation). Elokuvat ovat komeita ja kaikkea sitä mutta toisaalta minun mielestäni myös vähän ylipitkiä ja paikka paikoin tylsää perusfantasiaa. Kyllä ne kerran katsoo mutta miksi haluaisin lukea samaa huttua kirjana kun muutenkin olen laiska lukemaan? Ei minua kiinnosta vaikka se olisi maailman paras kirjallinen fantasiasaaga kun en ole todennäköisesti koskaan kirjaa lukemassa.
Sama koskee monia muita "taidemuodosta toiseen" -sovituksia. Olen aikojen kuluessa katsellut jonkin verran animea. Näistä hyvin monet pohjautuvat alunperin mangaan (jos et tiedä mitä anime ja manga ovat niin kysy lapsiltasi...) Näistäkin keskustellessa törmää usein "anime ei mene mangan mukaan" tai "manga oli parempi" -tyylisiin mielipiteisiin. Entäs sitten? Minä katson animen ja arvioin sen omana teoksenaan. Minua ei edelleenkään kiinnosta, jos joku tykkää sarjakuvaversiosta enemmän kun en niiden lukemista harrasta. Ne voivat olla vaikka parasta ikinä sitten valmiiden juustoviipaleiden mutta se ei vaikuta minuun.
Ymmärrän kyllä, että monet lukevat kirjoja ja sarjakuvia ja haluavat näin ollen katsastaa mahdollisen elokuvaversion. Varsinkin jos ovat pitäneet alkuperäisteoksesta. En tiedä olenko paremmassa vai huonommassa asemassa kun en itse lukemista juuri harrasta. Monesti kirjasta pitäneillä on suurempi vaara pettyä elokuvaversioon, koska kirjojen lukeminen on huomattavasti... noh, "luovempaa" kuin elokuvan katselu. Kirja luo lukijalle tietyt mielikuvat ja elokuva on pohjimmiltaan vain jonkun toisen mielikuva samasta lähdemateriaalista. Tämä luo hyvin herkästi erilaisten odotusten takia konflikteja. Tämän takia olisikin suotavaa, että kaikki pystyisivät arvostelemaan elokuvan omana teoksenaan vaikka olisivatkin tutustuneet lähdemateriaaliin. Se ei ole helppoa, tiedän sen. Mutta jos nyt vähintään voitaisiin julkisesti olla vertaamatta teoksia toisiinsa sen tähden kun kaikkia ei oikeasti kiinnosta, että oliko se kirja nyt loppujen lopuksi "parempi".
Yksi hyvä esimerkki, jonka useimmat tavalla tai toisella tuntevat, on Taru Sormusten Herrasta. En ole lukenut kirjaa mutta olen nähnyt Jacksonin elokuvaversiot (kuten myös sen vanhan animaation). Elokuvat ovat komeita ja kaikkea sitä mutta toisaalta minun mielestäni myös vähän ylipitkiä ja paikka paikoin tylsää perusfantasiaa. Kyllä ne kerran katsoo mutta miksi haluaisin lukea samaa huttua kirjana kun muutenkin olen laiska lukemaan? Ei minua kiinnosta vaikka se olisi maailman paras kirjallinen fantasiasaaga kun en ole todennäköisesti koskaan kirjaa lukemassa.
Sama koskee monia muita "taidemuodosta toiseen" -sovituksia. Olen aikojen kuluessa katsellut jonkin verran animea. Näistä hyvin monet pohjautuvat alunperin mangaan (jos et tiedä mitä anime ja manga ovat niin kysy lapsiltasi...) Näistäkin keskustellessa törmää usein "anime ei mene mangan mukaan" tai "manga oli parempi" -tyylisiin mielipiteisiin. Entäs sitten? Minä katson animen ja arvioin sen omana teoksenaan. Minua ei edelleenkään kiinnosta, jos joku tykkää sarjakuvaversiosta enemmän kun en niiden lukemista harrasta. Ne voivat olla vaikka parasta ikinä sitten valmiiden juustoviipaleiden mutta se ei vaikuta minuun.
Ymmärrän kyllä, että monet lukevat kirjoja ja sarjakuvia ja haluavat näin ollen katsastaa mahdollisen elokuvaversion. Varsinkin jos ovat pitäneet alkuperäisteoksesta. En tiedä olenko paremmassa vai huonommassa asemassa kun en itse lukemista juuri harrasta. Monesti kirjasta pitäneillä on suurempi vaara pettyä elokuvaversioon, koska kirjojen lukeminen on huomattavasti... noh, "luovempaa" kuin elokuvan katselu. Kirja luo lukijalle tietyt mielikuvat ja elokuva on pohjimmiltaan vain jonkun toisen mielikuva samasta lähdemateriaalista. Tämä luo hyvin herkästi erilaisten odotusten takia konflikteja. Tämän takia olisikin suotavaa, että kaikki pystyisivät arvostelemaan elokuvan omana teoksenaan vaikka olisivatkin tutustuneet lähdemateriaaliin. Se ei ole helppoa, tiedän sen. Mutta jos nyt vähintään voitaisiin julkisesti olla vertaamatta teoksia toisiinsa sen tähden kun kaikkia ei oikeasti kiinnosta, että oliko se kirja nyt loppujen lopuksi "parempi".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
