Oodi Capcomille

Tämänkertainen ulosantini on oikeastaan "blogiteksti light - vähemmän raskas ja maistuu vähän kummalliselta mutta melko hyvää silti". Kuten monet muutkin viihteen harrastajat niin samoin minäkin olen kieltämättä jonkinlainen fanipoika. Jokaisella on omat suosikkinsa elokuvista, videopeleistä, laulu- ja soitinyhtyeistä ynnä muusta sellaisesta tuiki tärkeästä. Tämä on ihan luonnollista ja ihmiselle ominaista. Jotkut tykkää äidistä ja toiset muhkummasta.

Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).

Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.

Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.

Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.

Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.

Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.

Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.

Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.

Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).

Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.

PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.

*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.