Työttömän karua arkea, pettävä vaimo, inhottavat naapurit, liipasinherkät poliisit,lähikaupan takahuoneessa piileskelevät talibanit, maailmanlopun hippiyhteisö... siis kuinka?
Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.
Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.
Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.
Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.
Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.
Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.
Arvosana: ****
torstai 22. huhtikuuta 2010
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Väli_lyönti: Tuotannollis-taloudelliset syyt -- ja seuraukset
Lama, talouskasvu, tuottavuus, kustannukset, taantuma, nousukausi... Talous on merkillinen asia. En väitä ymmärtäväni (maailman-/kansan-) talouden toimintamekanismeja kovinkaan hyvin. Enkä itse asiassa ole ainoa. Olen nimittäin jonkun verran lukenut kansantaloutta, lukiota korkeammalla tasolla, niin sanotusti huvikseni. Opettaja joka kursseja veti tokasi kerran että "Jos oikeasti ymmärtäisin näistä opettamistani asioista kaiken, tekisin tiedoillani jotain muuta kuin kertoisin niitä täällä teille". Niin...
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Oodi Capcomille
Tämänkertainen ulosantini on oikeastaan "blogiteksti light - vähemmän raskas ja maistuu vähän kummalliselta mutta melko hyvää silti". Kuten monet muutkin viihteen harrastajat niin samoin minäkin olen kieltämättä jonkinlainen fanipoika. Jokaisella on omat suosikkinsa elokuvista, videopeleistä, laulu- ja soitinyhtyeistä ynnä muusta sellaisesta tuiki tärkeästä. Tämä on ihan luonnollista ja ihmiselle ominaista. Jotkut tykkää äidistä ja toiset muhkummasta.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
