Arvostelu: Shadows of the Damned (PS3)

Mitä saadaan kun yhdistetään alunperinkin vähemmän pelottavaa "resident evil -kauhua" kikkelihuumoriin ja yleiseen sekopäisyyteen? Mitä saadaan kun perinteisten ammusten tilalla on luita, hampaita ja kalloja? Missä pelissä terveys parantuu ensiapupakkausten sijaan viinapulloilla? Vastaus on Shadows of the Damned, tietenkin.

Varovasti, Mikami meinaat syöksyä Sudan luolaan!

Kelataanpa alkuun ja käydään läpi pelin lähtökohdat. Kyseessä on loppujen lopuksi aika perinteinen näkemys 3rd-person -toiminnasta. Mikäli uudemmat Resident Evilit on koluttu niin pelattavuuden kannalta meininki tuntuu tutulta, joskin on pykälän nopeampaa ja sulavampaa. Tämä ei ole sinänsä yllätys sillä pelin nimekkäistä vastuuhenkilöistä löytyy muun muassa kyseisen sarjan takana lymyäviä voimia.

Periaatteessa pelissä siis ammutaan päähahmon olan takaa lukuisaa joukkoa vastaan tulevia hirvityksiä, jotka mossahtavat tyydyttävästi palasiksi. Perustoimintaa maustamassa on kuitenkin usean osaavan kokin aikaansaama keitos, joka sisältää uutta, vanhaa, lainattua ja jotain sinistä.

Aseet tanassa kohti puskia

Peli kertoo jotensakin perinteisen pulassa olevan neidon pelastustarinan. Päämies Garcia Hotspur on kuumaverinen latino, joka työkseen tappaa demoneja. Pahaksi onneksi, kirjaimellisen, alamaailman päällikkö on iskenyt silmänsä Garcian naiseen. Lyhyen tutoriaalin jälkeen päädytään kuolleiden valtakuntaan prinsessaa pelastamaan. Pimeässä ei onneksi tarvitse vaeltaa yksin. Garcian seurana on demonibisneksen lopettanut, leijuva pääkallo Johnson, joka miellyttävällä brittiaksentillaan opastaa alamaailman saloihin... ja toimii siinä sivussa niin ympäristön valaisevana soihtuna kuin Garcian koko asearsenaalinakin.

Asevalikoima on perinteinen ja oikeastaan melko suppeahko. Aluksi tarjolla on pistooli ja haulikon virkaa toimittava hidas mutta tehokkaampi tykki. Myöhemmin remmiin liittyy vielä yhtä pakollinen konekiväärin variaatio. Niin sanotun haulikon kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Se ei nimittäin ammu laajalle leviävää ammusparvea vaan ainoastaan yhden yksittäisen kuulan. Tämän johdosta jotkut arvostelijat ovat väittäneet aseen toimivan väärin (eli se ei pilko kaikkea mikä nyt sattuu olemaan noin suurinpiirtein hahmon etupuolella vaan silläkin täytyy oikeasti tähdätä). Näillä työkaluilla mennään sitten hamaan loppuun saakka. Mitään kranaattien tai rakettien tapaisia massatuhoaseita ei pelistä oikeastaan löydy.

Tämä ei onneksi kuitenkaan ole koko totuus. Aseita voi nimittäin päivittää kahdella tavalla. Kunhan tussarit on ensin löydetty niin kaikista voi päivittää niin tehoa, lipaskokoa kuin latausnopeuttakin. Tämä hoituu etsimällä pelistä päivitysvaluuttana toimivia punaisia jalokiviä. Toiseksi; aseet saavat uusia ominaisuuksia pelin edetessä. Jokainen helvetillinen pomovastus parantaa aseiden (im-)potenssia jotenkin. Perusvehkeellä voi ampua seiniin ja vihollisiin kiinnittyviä räjähtäviä mällejä, konekiväärillä voi ampua hakeutuvia ammuksia ja haulikosta tulee periaatteessa pomminheitin (joskin, viitaten edelliseen kappaleeseen, sen käyttökelpoisuus on useimmissa tilanteissa hieman kyseenalainen).

Pyssyvalikoiman lisäksi taistelussa voi tehdä muutakin. Garcia voi mätkiä vihollisia Johnsonillaan. Perusisku lamauttaa viholliset hetkeksi mutta vaihtoehtoisesti mätkäisyyn voi myös kerätä koko miehuutensa ja pamauttaa elävät kuolleet kertaiskulla kuolleiksi kuolleiksi. Demonimetsurimme voi myös ampua jokaisella aseella valolaukauksen, joka niin ikään lamauttaa viholliset ja antaa mahdollisuuden brutaaliin pikatappoon.

Manan majoilla

Toiminnan lisäksi pelissä on tarjolla kevyttä ongelmanratkontaa. Helvetin esikartanossa päällekäyvien demonien lisäksi terveyttä vaarantaa pimeys. Kyllä, pimeässä ei ole kivaa. Aika ajoin ympäristöön laskeutuu pimeys, jolle altistuminen alkaa hetken päästä syömään Garcian elinvoimaa. Puhumattakaan siitä pikkuseikasta, että pimeyden vallitessa demonit ovat voittamattomia ja ainoat vaihtoehdot ovat joko hankkiutua valoisalle alueelle nopeasti tai jollain keinolla valaista ympäristö. Valolaukaus, joka sytyttää osuessaan ympäristöstä löytyvät lamput tai seinissä majailevat vuohen päät(?... näette sitten), on usein toimiva ratkaisu. Pimeys on siis pahasta. Ainakin suurimman osan ajasta... Toisinaan täytyy nimittäin uskaltautua pimeälle puolelle nähdäkseen tiettyjä ovia avaavia kytkimiä. Osa demoneistakin on syystä tai kahdesta allergisia liialle pimeydelle ja tätäkin seikkaa voi toisinaan hyväksikäyttää. Pimeyden kanssa kikkaillaan läpi pelin mutta yksittäisiä, originellimpiakin virityksiä tulee vastaan. Aivopähkinät eivät ole järin haastavia missään vaiheessa vaikka läheskään kaikkea ei selitetä kovin seikkaperäisesti. Ratkaisut ovat kuitenkin loogisia. Perinteinen "kokeile itse" -pelattavuus on siis vahvasti läsnä.

"Join us to the dark side!"

Peli etenee varsin lineaarisesti ja juoni soljuu mukavasti. Kaikki hyvin tähän asti. Lineaarisuus on kuitenkin tietynlainen ongelma. Älkää käsittäkö väärin, ei kaikkien pelien tarvitsekaan olla mitään hiekkalaatikoita.Tässä kuitenkin asiat on viety melko äärimmilleen. Jos edessä on kahden metrin matkan nousevat tikapuut ja sivulle haarautuva käytävä niin älkää missään nimessä kiivetkö tikapuita ennen kuin olette tutkineet ympäristön. Takaisin alas kiipeäminen ei nimittäin onnistu. Myöskin ovia kannattaa välttää, jos mielii löytää ylimääräistä valuuttaa tai ammuksia. Pelissä on jonkin verran salapaikkoja mutta paluureitit tukitaan siis aika hanakasti. Ongelma korostuu vielä siinäkin, että minkäänlaista mahdollisuutta pelata uudelleen aiempia alueita, muuten kuin aloittamalla koko peli uudelleen alusta asti, ei ole.

Toisena suurena vikinän aiheena tulee pelin tekninen taso. Suurimman osan ajasta kaikki toimii niin kuin kuuluukin mutta yllättävän usein jokin osa-alue alkaa yskiä. Perinteisimmistä ongelmista mainittakoon suhteellisen pitkät lataustauot. Eivät ne kuitenkaan peliä pilaa. Oikeat bugit ovatkin sitten suurempi ongelma. Pistoolin räjäytettävät mällit toimivat välillä miten tahtovat. Joskus kiinnitetyt räjähteet näkyvät mutta niitä ei voi ampua ja toisinaan ne eivät näy mutta räjähtävät ammuttaessa kuitenkin. Kerran olen lentänyt talon sisältä katon läpi pelialueen ulkopuolelle vailla mitään järkevää syytä. Ja ehkäpä kaikkein suurimpana antikliimaksina pelin loppupomo päätti jumittaa kuolemattomassa animaatiossa kun sen ensimmäisen kerran kohtasin. Piti lopettaa peli valikosta ja ladata. Tehokas tapa tappaa tunnelma, etten sanoisi.

Lopussa siitos seisoo

Pahalaisten Varjot jää silti aivan kevyesti plussan puolelle. Perustoiminta on tuttua ja turvallista, johon Jorman heiluttelu lähitaistelussa tuo oman mukavan lisänsä. Juoni on niin ikään peruskauraa mutta alatyylin huumori ja sankariparivaljakon hupaisa läpänheitto tuo siihen oman lisänsä. Sisältääpä peli jo ohimennen mainitun ongelmanratkonnan lisäksi muutaman muunkin yllätyksen. Osa hauskoja, osa perinteisiä ja osa yllättäviä.

Reisille lentää siis perustoimiva toimintapeli, jonka perskohtainen tenho perustuu pitkälti siihen, että miten pelin ronski huumori ja grindhousesta lainaava tunnelma kehenkin iskee. Perusasiat ovat kunnossa, pelissä on vaihtelua, pituus on nykymittapuulla hyvinkin riittävä ja omaa näkemystä on kotitarpeiksi asti. Yleinen toimivuus ja tietyt pelimekaaniset rajoitukset kuitenkin vähän vaikuttavat arvosanaan. Itse pidin paljonkin mutta ei tätä varauksetta kaikille voi suositella, joten...

Arvosana ***

PS. Mikäli pelin kuvaus tuntuu jotenkin vajavaiselta niin siihen on syynsä. Spoilerien pelossa yritin puhua vähän ympäripyöreästi ja alitajuisesti haluan monen pelaavan tätä peliä. En silti varauksetta suosittele täyteen hintaan... oikeastaan kenellekään.