Varoitus: Tämä teksti sisältää täysin joutavaa löpinää sekä mahdollisesti sekavaa genrekohtaista jargonia. Street Fighter -pelisarjan hahmojen tunteminen helpottaa myös paljon lukemista.
Olen siis mätkintäpelien suurkuluttaja. Hyllystä löytyy genren edustajia enemmän kuin mihin elinaikanani ehdin edes paneutua (jos siis haluaa osata muutakin kuin ihan perusasiat). Satunnaisista, omistamisen arvoisista "harvinaisuuksista", jotka eivät syystä tai kahdesta ole ikinä virallisesti Eurooppaan rantautuneet, löytyy niistäkin sitten vähemmän lailliset versiot. En ole ikinä sulattanut sitä, että täysin päteviä pelejä jää julkaisematta kädettömien vastuuhenkilöiden takia. Tämäkin olisi vältetty, jos konsolipelit eivät alunperinkään olisi olleet aluelukittuja... mutta ei tästä sen enempää nyt.
Fighter's History
Olen varmaan maininnutkin, että oma mätkintäpelihistoriani juontaa juurensa SNESin Street Fighter 2:sta. Tarkemmin Super SF2, se oli ensimmäinen omistamani sarjan peli. Mätkintäpelien perusidea nyt vaan iskee meikäläiseen: tappelet pari erää kaveria vastaan ja lopulta parempi taistelija seisoo viimeisenä pystyssä. Pelaajat ovat myös aina samalla viivalla, ainakin mitä pelin mekaniikkoihin tulee. Kenelläkään ei ole suojanaan kuukausikaupalla "kasvatettua" hahmoa, jota vasta pelinsä aloittanut ei voisi omalla hahmollaan voittaa. Kuukausia peliä pelannut on kuitenkin pelitaitojensa puolesta todennäköisesti vahvoilla mutta tämä ei ollut nyt varsinainen idea tässä. Vertaan tässä siis nykyisen nettiajan peleihin, joissa peliä pitkään pelanneet saavat pelin puolesta jonkunlaista etua kun hahmosta kehittyy vahvempi tai se saa parempia aseita tai muuta sellaista. Mätkinnöissäkin toki eri hahmoilla on paljonkin eroa ja hahmovalinta voi joissain peleissä vaikuttaa melko paljonkin mutta hahmovalikko on kuitenkin molemmille pelaajille alusta asti sama (ei nyt tartuta joidenkin pelien tapaan pakottaa pelaaja unlockkaamaan osa hahmoista...) Mikään ei estä pelaamasta vaikka samalla hahmolla kuin vastustaja ja näin ollen lopputulos on siinä tapauksessa täysin pelaajasta kiinni.
En ole vieläkään päässyt varsinaiseen aiheeseeni siitä, että mitä siellä hahmovalikossa sitten tehdään? Nyt kun minulla on kohtuullisen monta vuotta kokemusta genren eri tuotoksista niin aloin pohtimaan omia hahmovalintojani. Jos on ikinä mitään mättöä pelannut niin varmasti omaa jonkun suosikkihahmon tai pari. Miten pelaaja päätyy johonkin hahmoon mätkintäpelissä? Vaikuttaako hahmon visuaalinen design ja kuinka paljon? Entäs pelimekaniikka, johon kytkeytyy, miten sen sanoisi... hahmon käytön vaikeus (jotkut hahmot vaan ovat nakkisormistojen kannalta helpompia kuin toiset) sekä hahmon työkalut ja temput varsinaisessa pelissä?
Option Select...?
Omia valintojani tarkastellessani havaitsin jossain vaiheessa, että esimerkiksi Street Fighter -sarjan peleissä olen päätynyt eri osissa varsin erilaisiin hahmoihin. Pelivuosien kartuttama kokemus ja (toivottavasti) teknisten taitojen lisääntyminen on vaikuttanut valintoihini. Pikkupoikana kun kavereiden ja pikkuveljen kanssa vähän Super SF2:sta pelailtiin, eikä osattu juuri mitään, niin tuli usein valittua Ken/Ryu -linjan perushahmo. Liikkeet olivat suhteellisen helppoja ja hahmo ampui hei tulipalloja käsistään mihin läheskään kaikki eivät pystyneet! Tämä tuntui todella suurelta edulta silloin (ja loppujen lopuksi se onkin sitä ko. sarjan peleissä vielä todella korkeallakin tasolla pelatessa mutta eri tavoin kuin mitä silloin pystyi edes käsittämään). Niin sanotuista charge-hahmoista pysyttelin silloin kaukana. Se että liikettä joutuu valmistelemaan ja samalla rajoittaa omaa liikkumista tuntui typerältä ja vaikealta silloin.
Super SF2 ei ollut kuitenkaan ensimmäinen mätkintä, jota voin sanoa varsinaisesti pelaavani. Se oli semmoista hauskaa pikkupoikien casual-pelailua. Syvempi ymmärrys mätkintäpeleihin antoi odottaa itseään ja Internetin kehittymisen myötä löysin suomalaisen mätkintäpeliyhteisön, jossa tappelupelejä hakattiin niin sanotusti tosissaan. Netissä keskustelevat nimimerkit olivat oikeita ihmisiä, jotka tapasivat tosielämässäkin ja vetivät toisiaan turpaan (pelissä). Uskaltauduin mukaan mutta tämä tapahtui aika tarkalleen vasta vuoden 2004 paikkeilla, jolloin pelasin ykköspelinä Virtua Fighteria. Tätä nykyä VF on erinäisistä syistä jäänyt paitsioon enkä oikeastaan halua edes puhua siitä tässä, koska se erilaisuutensa takia sotkisi hienon Street Fighter -hahmovalintaperustevertailuni.
Welcome to the World of Street Fighter 3
Jossain vaiheessa VF:n rinnalle tuli kuitenkin Street Fighter 3: 3rd Strike (3S), jota aloin pelaamaan kun avaruusteknologian voimin se saatiin täällä Pohjolassakin pelattavaksi (suomeksi: peli oli olemassa PS2:lle mutta sitä ei ole koskaan julkaistu Euroopassa -> siispä modaus + warez). Peli oli tuossa vaiheessa jo vanha, julkaistu kolikkopelinä 1999, mutta edelleen maailmalla suosittu turnauspeli. Olihan se kuitenkin joka tapauksessa uusin versio Street Fighter -sarjasta. Kun peliä pääsi pelaamaan niin muistot Street Fighterin maailmasta palasivat mieleen ja kipinä 2d-mättöihin iski uudelleen. Koska SF-kokemukseni oli varsin alhaisella tasolla, aluksi tuli päädyttyä tuttuun ja turvalliseen Keniin. Tulipalloja ja liekkinyrkkejä, hell yeah!
Tuossa vaiheessa ymmärrys mätkintäpelien vakavammasta pelaamisesta oli jo sillä tasolla, että pelistä tajusi jotain ja varsinkin halusi oppia lisää. Sen sijaan, että olisi täysin tyytyväisenä omistanut naapurin Kallea sillä iänikuisella Kenillä hamaan historiaan niin katse alkoi kääntyä hahmovalikon muihinkin asukkeihin. "Mahtaisiko painija-Alex olla hauska pelata? Olisiko kalsarisankari-Urien ja sen seinän luova superliike kuitenkin kokeilemisen arvoinen?" Ken on pelin parhaita hahmoja mutta sen gameplay on aika suoraviivainen ja loppujen lopuksi tylsä. 3S on sekin viime vuosina vähän jäänyt mutta sitä tulee toisinaan edelleen pelattua. Ykköshahmona voisin pitää Urienia. Se on pelin teknisesti hankalimpia hahmoja, enkä ole koskaan oikeastaan oppinut edes kohtuulliseksi sillä. Potentiaali kuitenkin on olemassa ja tietty tekninen vaativuus tekee pelaamisesta hauskaa vaikka välillä (=melkein aina) mokaisikin asioita. Ihan loppuaikoina aloin myös pelaamaan Makotolla, joka on hankalahko pelata mutta hahmo miellyttää liikelistansa ja gameplayn ansioista. Makotolla ei ole projektiilia ja kunnon combot vaativat lähietäisyydelle hankkiutumista ja siitä pitäisi sitten leipoa "ei ihan helpolla" kovat damaget. Minulla on jonkinlainen fetissi hankaliin hahmoihin (tikkujeesukset ovat sitten hiljaa...) ja myös Yunia tuli jonkun verran kokeiltua. Ei siitä paljon mitään tullut mutta mielenkiintoinen pelattava se on silti. Perinteisen shoto-linjan vaihtopenkiltä kehään hyppäsi Akuma. Toki Keniäkin tulee toisinaan käytettyä mutta Akuma tuntuu hauskemmalta pelata kun on demon flipia, supereita joka lähtöön ja tulipalloja koko suvulle.
Street Fighter 2... Revisited!
Tähän väliin aikajanaa sijoittuu sitten nimihirviö Super Street Fighter 2 Turbo - HD Remix, jatkossa HDR. Kyseessä on viimeisin (viimeinen?) päivitysversio Super Turbosta ja se julkaistiin niinkin hiljattain kuin syksyllä 2008. Grafiikka on piirretty uudelleen nykyisille HD-telkkareille mutta sitäkin merkittävämmin peliä on muuteltu myös muilta osin. Hahmoilla on uusia liikkeitä, vanhojen ominaisuuksia muuteltu ja sen sellaista. Tätä tuli pelattua hetken välipalana muiden mättöjen välissä. En kuitenkaan palannut lapsuuteni Ken-tykitykseen vaan mielenkiintoisesti päädyin pelaamaan pääasiassa Hondalla ja Bisonilla. Molemmat ovat charge-hahmoja ja omaavat pieniä ongelmia hyviä projektiili-hahmoja vastaan. Otin siis täysin päinvastaisen lähestymistavan peliin kuin mitä muinoin. HDR:ssä on kyllä kieltämättä monilla hahmoilla alkuperäistä Super Turboa paremmat työkalut selvitä ennen niin tehokkaiden projektiilien ohi mutta kuitenkin. Bisonilla on lähietäisyydeltä tehoa vaikka muille jakaa ja se saa heiton läpi todella helposti. Honda vaatii vähän työskentelyä iholle pääsemiseksi mutta jos vastuksen saa kulmaan niin Honda on vahvoilla. Ei tätä varsinaisesti tule kauheasti pelattua mutta noilla hahmoilla tuli pyörittyä hetken netissäkin ottamassa turpaan.
Fight for the Future
Nyt ollaan päästy sitten Street Fighter 4:een asti. Tarkemmin sanottuna sen Super-versioon. Pitäisin tätä tämänhetkisenä ykköspelinäni. Alkuperäinen SF4 julkaistiin kevättalvella 2009. Etukäteen olin kiinnostunut täysin uudesta hahmosta C. Viperista. Neitokainen osoittautui kuitenkin teknisesti varsin haastavaksi pelattavaksi, joten haaveeksi jäi. Hetkeksi tyydyin perinteiseen Ryuhun mutta tosiaan vain hetkeksi, puhutaan noin puolesta päivästä. Erehdyin katsomaan, niin ikään sarjassa ensiesiintymisensä tekevän, Abelin liikelistaa ja ukko tuntui hauskalta pelata. Löytyy command throw (jossa on kaiken päälle varsin vekkuleita ominaisuuksia), kierimisliike joka suojaa iskuilta sekä suhteellisen helposti combotettava (ja aina täyden vaurion tekevä) ultra. Oma projektiili puuttuu mutta keinoja niiden ohittamiseen on kyllä. Combot eivät myöskään ole liian vaikeita vaikka minun taitotasollani pidän niitä silti suhteellisen haastavina. Joku toinen tekee ne varmasti isommalla onnistumisprosentilla. SF4 pelasin, enempi vähempi, sen vuoden verran pääasiassa Abelilla ja Ryulla. Vähän ennen Super-version julkaisua innostuin jotenkin Balrogista ja potkurajoittenen nyrkkeilijä pääsi joukon jatkoksi.
Super SF4 toi mukanaan Alpha-sarjasta tutun Codyn hahmovalikoimaani. Tuntuu hauskalta pelata se mies. Codyllakin on vekkuleita ominaisuuksia osassa liikkeitä (Zonk ja kivi) ja oma alamekaaniikkansa (veitsi). Hahmokavalkadista putosi perus-Reiska eli Ryu pois lähestulkoon kokonaan... tosin tilalle tuli Akuma. Ei meikäläinen pääse kokonaan shotoista eroon näemmä. Aina kun jonkun käyttämisen lopettaa niin tilalle tulee jotain korvaavia. Superin ranked-matseissa olen pelannut pääasiassa Balrogia, Abelia ja Codya (tässä järjestyksessä). Shoto-seikkailut ovat jääneet vähemmälle. Melkein nolliin, ellen väärin muista. On sitä kai jokunen matsi käyty Ryulla ja Akumalla turpaan ottamassa.
K.O.
Semmoista tajunnanvirtaa tällä erää. Tämä teksti tuskin palvelee ketään muuta kuin minua. Ehkä joku muukin pitää asiaa pohtimisen arvoisena, ehkä ei. Tuli vain joskus mieleeni, että on suhteellisen mielenkiintoista miten eri peleissä päätyy pelaamaan erilaisia hahmoja vaikka ne (pelit) jakaisivatkin keskenään hyvin samantuntuisia, jopa samoja, hahmoja pelimekaniikkoineen. Toki eri peleissä on eri mekaniikat noin yleensäkin, joten suora vertailu on mahdotonta. 3S:n Ryu on eri hahmo eri kikkoineen kuin SSF4 -tai Alpha3-Ryu. Alunperin lähtöajatus syntyi kun tajusin pelaavani HDR:ssa kahta charge-hahmoa, joita en alunperin pikkupoikana oikein viitsinyt edes miettiä. En oikein edelleenkään tiedä mikä hahmon mekaniikoissa on "se juttu", minulle tai kenellekään muullekaan. Jotkut vaan tuntuvat hyviltä sormenpäissä ja on pitkälti perskohtaista mitkä hahmot sitten tuntuvat omimmilta. Hahmon ulkoinen design noin muuten vaikuttaa varmasti myös. Jotkut vaan näyttävät omaan silmään tylsiltä ja/tai typeriltä. Minulle tällaisia hahmoja SF-sarjassa ovat esimerkiksi Vega ja tulokas El Fuerte. Hahmodesign ei vaan iske joten ei jaksa paneutua vaikka hahmo olisi maailman helpoin ja tehokkain autowin-valinta.
Koska teksti on alunperinkin turhaa ja epäselvää jauhantaa ja alkaa lähestyä mitoiltaan kriittistä massaa niin päätän lähetyksen tältä erää tähän.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
tiistai 2. marraskuuta 2010
Retrorillit (light): Mitä on retro?
Koska blogissani on oikeastaan kaksi tapaa arvostella pelejä (arvostelut ja Retrorillit-sarja) niin tuli mieleeni kirjoittaa lyhyt mölinä siitä, että mitä minä käsitän peleistä puhuttaessa "retrona".
Tästä on toisinaan väännetty kättä, joskin pääasiassa kevyesti ja hyväntahtoisesti (siksi kun asiaa ei nyt nähdä hirmuisen vakavana flame war -aiheena), ympäri keskustelupalstojen. Yleistä konsensusta ei oikeastaan kuitenkaan ole. Yksi tapa on rajata julkaisuvuoden mukaan tietyn ikäiset pelit retroksi. Tässä tulee sitten vastaan sellaisia ongelmia kuin, että mikä se vuosimäärä tarkalleen ottaen olisi? Selviäkin tapauksia toki on. Kymmenen vuotta vanha peli on jo aika varmasti retroa monenkin mielestä mutta entäs viisi vuotta vanha?
Konsolipeleissä olen päätynyt aika lailla helppoon rajanvetoon: jos kaupan hyllyltä ei löydy uutena pelejä konsolille niin silloin se konsoli on kaikkine peleineen retroa. Divarit ja keräilijät nyt erikseen, voihan sitä löytyä vaikka NES-pelejä muoveissa mutta ymmärtänette varmaan. Tämä on se syy miksi minä en laske PS2:n pelejä vielä retroksi. Konsoli ja pelit myyvät edelleen jonkin verran.
PC-puoli on kaikkinensa minulle nykyään tuntemattomampi. Tietokoneeni on vanha ja raihnainen (kuten käyttäjänsäkin) enkä ole oikein ajan tasalla mitä nykykoneet ovat syöneet, mitkä osat ovat hyviä ja mitä pelit vaativat. Leikkisästi voisin sanoa, että jos peli vaatii vanhemman version käyttöjärjestelmästä kuin mitä peruskonepaketin mukana tulee, niin silloin se on retroa. Jos se vaatii DOSBoxin niin silloin se ainakin on... Yleistä määritelmää on PC-peleistä kuitenkin vähän vaikea sanoa, varsinkin kun en tunne nykytilannetta kovinkaan hyvin, sekä komponentti että softapuoli on aika lailla hepreaa. Minulle itselleni tilanne on silti helppo, jos peli pyörii omalla koneellani (joka on aika iso edellytys sille, että voisin ylipäänsä arvostella sen...) niin silloin se on hyvinkin suurella todennäköisyydellä "wanha" ja retroa...
...silti saatan arvostella jonkin vanhan (PC-) pelin ihan normaalissa arvostelussa... ota tästä nyt sitten selvää. Tosin sille saattaa olla ihan hyviäkin perusteita. Esimerkiksi vanhakantaiset PC:n seikkailupelit, niin kutsutut point-and-clickit, ovat tätä nykyä aika kuollut genre. Jos uusia edustajia ei ole niin silloin vähän vanhempikin tuotos on täysin kilpailukykyistä kamaa (ja tällä EI pyritä implementoimaan päihinne ajatusta, että uusi olisi yleensäkään aina ja vääjäämättä parempaa kuin vanha). Varsin hyvä esimerkki on LucasArtsin Monkey Island -sarjan osat yksi ja kaksi. Alkuperäiset PC-pelit ovat vanhempia kuin Suomen vanhin pelilehti (Monkey Island 2 arvosteltiin lehden ensimmäisessä numerossa) ja aivan satavarmasti retroa. Mutta pelit ovat saaneet "uusintajulkaisun" nykypäivän tehokonsoleilla (ja PC:llä...) ja ainoat erot ovat mahdollisuus käyttää uudelleen piirrettyä grafiikkaa, ääninäyttelyä ja peleihin rakennettua vihjesysteemiä (joka kertoo ES-jonneille mitä pitää seuraavaksi tehdä). Ovatko ne sitten retroa? Itse pelit ovat aivan samaa tavaraa kuin 15 tai jotain vuotta sitten. Koska kyseiset "uusintajulkaisut" ovat yhtäältä vanhoja retrotekeleitä että toisaalta periaatteessa "uusia" pelejä niin yleinen mielipide taitaa olla, että ne ovat samalla viivalla nykypelien kanssa. Eikä se välttämättä ole lainkaan huono asia, koska aivan loistavia pelejä ne ovatkin. Ja, kuten mainittu, edustavat genreä joka ei ole saanut uusia edustajia vuosikausiin. Minä näen nämä esimerkin Monkey Islandit kuitenkin pääasiassa retropeleinä, koska olen vanha ja olen pelannut alkuperäiset versiot joskus kivikaudella.
Aihe ei kuitenkaan ole onneksi haudanvakava ja sallin itselleni ja muille poikkeuksia itse määräämistäni säännöistä. Oikeastaan arvosteluissani vedän rajan aika tarkalleen siten, että jos peli on mielestäni hyvinkin pelaamisen arvoinen ja viihdyttävä vielä nykypäivänäkin niin se saa arvostelun. Mikäli tarkoitus on vain verestää muistoja, hyviä tai huonoja, niin silloin se menee Retrorillit-sarjaan. Saatan siis vähän poiketa omista määritelmistäni. Tämä koskee pääasiassa PC-pelejä. Esimerkiksi (heitän hatusta... tai sitten en) Jedi Knight: Jedi Academy voisi saada normaalin arvostelun ja alkuperäinen Doom olisi sitten retroa. Tarkemmin ajatellen konsolipeleissäkin on omat ongelmansa. Metal Gear Solid (PS1) olisi Retrorillit-sarjaa, koska se on vanha ja ihan kuraa (enkä halua haukkua sitä liikaa kun kumminki tykkäsin jonkin verran), kun taas Castlevania: Symphony of the Night (PS1 edelleen) olisi arvostelun arvoinen, koska se on iha vitu hyvä. Eli todennäköisesti sotken pelejä eri "arvostelukategorioihin" jatkossakin juuri niin kuin haluan.
Ainoat vääjämättömät päätelmät:
Koneelle ei julkaista uusia pelejä -> Kone ja sen pelit ovat retroa.
Kone on PC -> Voi Eesaun jalat... AARGH!
Olipas taas hienot ja hyödylliset pohdinnat...
Tästä on toisinaan väännetty kättä, joskin pääasiassa kevyesti ja hyväntahtoisesti (siksi kun asiaa ei nyt nähdä hirmuisen vakavana flame war -aiheena), ympäri keskustelupalstojen. Yleistä konsensusta ei oikeastaan kuitenkaan ole. Yksi tapa on rajata julkaisuvuoden mukaan tietyn ikäiset pelit retroksi. Tässä tulee sitten vastaan sellaisia ongelmia kuin, että mikä se vuosimäärä tarkalleen ottaen olisi? Selviäkin tapauksia toki on. Kymmenen vuotta vanha peli on jo aika varmasti retroa monenkin mielestä mutta entäs viisi vuotta vanha?
Konsolipeleissä olen päätynyt aika lailla helppoon rajanvetoon: jos kaupan hyllyltä ei löydy uutena pelejä konsolille niin silloin se konsoli on kaikkine peleineen retroa. Divarit ja keräilijät nyt erikseen, voihan sitä löytyä vaikka NES-pelejä muoveissa mutta ymmärtänette varmaan. Tämä on se syy miksi minä en laske PS2:n pelejä vielä retroksi. Konsoli ja pelit myyvät edelleen jonkin verran.
PC-puoli on kaikkinensa minulle nykyään tuntemattomampi. Tietokoneeni on vanha ja raihnainen (kuten käyttäjänsäkin) enkä ole oikein ajan tasalla mitä nykykoneet ovat syöneet, mitkä osat ovat hyviä ja mitä pelit vaativat. Leikkisästi voisin sanoa, että jos peli vaatii vanhemman version käyttöjärjestelmästä kuin mitä peruskonepaketin mukana tulee, niin silloin se on retroa. Jos se vaatii DOSBoxin niin silloin se ainakin on... Yleistä määritelmää on PC-peleistä kuitenkin vähän vaikea sanoa, varsinkin kun en tunne nykytilannetta kovinkaan hyvin, sekä komponentti että softapuoli on aika lailla hepreaa. Minulle itselleni tilanne on silti helppo, jos peli pyörii omalla koneellani (joka on aika iso edellytys sille, että voisin ylipäänsä arvostella sen...) niin silloin se on hyvinkin suurella todennäköisyydellä "wanha" ja retroa...
...silti saatan arvostella jonkin vanhan (PC-) pelin ihan normaalissa arvostelussa... ota tästä nyt sitten selvää. Tosin sille saattaa olla ihan hyviäkin perusteita. Esimerkiksi vanhakantaiset PC:n seikkailupelit, niin kutsutut point-and-clickit, ovat tätä nykyä aika kuollut genre. Jos uusia edustajia ei ole niin silloin vähän vanhempikin tuotos on täysin kilpailukykyistä kamaa (ja tällä EI pyritä implementoimaan päihinne ajatusta, että uusi olisi yleensäkään aina ja vääjäämättä parempaa kuin vanha). Varsin hyvä esimerkki on LucasArtsin Monkey Island -sarjan osat yksi ja kaksi. Alkuperäiset PC-pelit ovat vanhempia kuin Suomen vanhin pelilehti (Monkey Island 2 arvosteltiin lehden ensimmäisessä numerossa) ja aivan satavarmasti retroa. Mutta pelit ovat saaneet "uusintajulkaisun" nykypäivän tehokonsoleilla (ja PC:llä...) ja ainoat erot ovat mahdollisuus käyttää uudelleen piirrettyä grafiikkaa, ääninäyttelyä ja peleihin rakennettua vihjesysteemiä (joka kertoo ES-jonneille mitä pitää seuraavaksi tehdä). Ovatko ne sitten retroa? Itse pelit ovat aivan samaa tavaraa kuin 15 tai jotain vuotta sitten. Koska kyseiset "uusintajulkaisut" ovat yhtäältä vanhoja retrotekeleitä että toisaalta periaatteessa "uusia" pelejä niin yleinen mielipide taitaa olla, että ne ovat samalla viivalla nykypelien kanssa. Eikä se välttämättä ole lainkaan huono asia, koska aivan loistavia pelejä ne ovatkin. Ja, kuten mainittu, edustavat genreä joka ei ole saanut uusia edustajia vuosikausiin. Minä näen nämä esimerkin Monkey Islandit kuitenkin pääasiassa retropeleinä, koska olen vanha ja olen pelannut alkuperäiset versiot joskus kivikaudella.
Aihe ei kuitenkaan ole onneksi haudanvakava ja sallin itselleni ja muille poikkeuksia itse määräämistäni säännöistä. Oikeastaan arvosteluissani vedän rajan aika tarkalleen siten, että jos peli on mielestäni hyvinkin pelaamisen arvoinen ja viihdyttävä vielä nykypäivänäkin niin se saa arvostelun. Mikäli tarkoitus on vain verestää muistoja, hyviä tai huonoja, niin silloin se menee Retrorillit-sarjaan. Saatan siis vähän poiketa omista määritelmistäni. Tämä koskee pääasiassa PC-pelejä. Esimerkiksi (heitän hatusta... tai sitten en) Jedi Knight: Jedi Academy voisi saada normaalin arvostelun ja alkuperäinen Doom olisi sitten retroa. Tarkemmin ajatellen konsolipeleissäkin on omat ongelmansa. Metal Gear Solid (PS1) olisi Retrorillit-sarjaa, koska se on vanha ja ihan kuraa (enkä halua haukkua sitä liikaa kun kumminki tykkäsin jonkin verran), kun taas Castlevania: Symphony of the Night (PS1 edelleen) olisi arvostelun arvoinen, koska se on iha vitu hyvä. Eli todennäköisesti sotken pelejä eri "arvostelukategorioihin" jatkossakin juuri niin kuin haluan.
Ainoat vääjämättömät päätelmät:
Koneelle ei julkaista uusia pelejä -> Kone ja sen pelit ovat retroa.
Kone on PC -> Voi Eesaun jalat... AARGH!
Olipas taas hienot ja hyödylliset pohdinnat...
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Arvostelu: Scott Pilgrim vs. The World: The Game (PS3)
Tämä peli tuli vähän puskista. Parisen kuukautta sitten Playstationin ja Xboxin latauspalveluissa julkaistu Scott Pilgrim on varmasti monelta muultakin mennyt vähän ohi. Kyseessä on peli, jota et edes tiennyt haluavasi pelata. Mikäli olet sitä ikäluokkaa, että lapsuuteesi on kuulunut tiukasti 8- ja 16-bittiset pelikonsolit niin olet luultavasti kotonasi Scott Pilgrimin parissa. Mikä ihme tämä nyt sitten on?
Rakennuspalikoina sarja kuvia
Olin jo hieman aikaisemmin törmännyt muutamaan tiedon muruseen kyseisestä pelistä ja ihan kiintoisalta se vaikutti. Se kuitenkin unohtui joksikin aikaa kunnes tuossa päivänä eräänä latasin pelin demoversion. Scott Pilgrim on perinteitä kunniottava, kaksiulotteinen "brawleri", niin sanotusti. Nykyisin lähes kuolleen peligenren edustaja, jonka klassikoihin kuuluu esimerkiksi useampi Turtles-peli, Final Fight, Double Dragon ja Streets of Rage. Ja tietenkin River City Ransom (Street Gangs Euroopassa), josta Scott on ottanut vaikutteita enemmän kuin vähän. Hahmotatte nyt varmaan mistä puhun, ainakin toivottavasti.
Pelin tarina ja maailma on varsin surrealistinen. Tämä on toki luonnollista, sillä se perustuu vinksahtaneeseen (mutta hyväntahtoiseen) sarjakuvaan. Tätä en alunperin tiennyt eikä sarjakuvan tunteminen ole mitenkään edellytys pelistä nauttimiseen. Toki se kuuleman mukaan selventää muutamia ehkä muutoin vähän oudoilta tuntuvia yksityiskohtia pelissä.
Lyhykäisyydessään homma menee näin: Torontolainen Scott Pilgrim on himpun hömelö, 23-vuotias "everyguy", basisti ja ujo naistenmies (?). Hän törmää tyttöön nimeltä Ramona Flowers. Liekki roihahtaa ja kaikki on kaunista... paitsi että Ramonan menneisyydessä on "seitsemän pahaa ex-poikakaveria", joista yksi on vieläpä tyttö (?!). Jotta kiusallisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa niin Scottin tehtävä on pistää exille turpaan. Asioita maustaa vielä se, että Scottin maailmassa vegaaneilla on supervoimia, ihmisten tappamisesta saa kolikoita ja aliavaruuskäytäviä löytyy sieltä sun täältä, muun muassa Ramonan käsilaukusta (!?!!). Perus teinidraamaa siis...
"2D-peleissä ei ole syvyyttä!"
Peli on visuaalisesti jotakin tyyliin "modernisoitua 8-bittisyyttä". Ei se miltään NES-peliltä näytä koska värien määrä, animaatiot ja resoluutio on selkeästi pykälän ylempänä. Tyylillä on haettu retrohenkeä ja mielestäni peli näyttää todella hyvältä. Toisin sanoen, ne peukalonimijät jotka eivät siedä mitään muuta kuin uusinta uutta ja modernia fotorealistisuutta pysyköön kaukana. Scott Pilgrim ei ole teille.
Pelissä on seitsemän kenttää, jotka Scottin, Ramonan ja Scottin bändikavereiden on kahlattava läpi. Jokaisen kentän lopussa pistetään yksi ex-poikakaveri lopullisesti pakettiin. Pelattavina hahmoina on siis Scottin lisäksi itse Ramona (joka voi siis huvittavasti ikään kuin hoitaa omat ongelmansa itse), rumpali Kim Pine ja kitaristi Stephen Stills (tämän lisäksi on yksi avattava hahmo ja DLC:nä tulossa kuulemma toinen) ja kaikki neljä voivat lähteä yhdessä tuumin tappelemaan mikäli ohjaimia ja pelikavereita riittää. Pääpiirteittäin hahmot ovat perin samanlaisia. Vihollisten pieksemisestä saa kuitenkin kokemuspisteitä ja aina kun hahmo nousee tason niin liikelista kasvaa yhdellä. Nämäkin ovat suurimmaksi osaksi samoja kaikilla hahmoilla mutta on hahmoilla pieniä erojakin. Suurimpana ovat kaksi viimeistä tekniikkaa, jotka ovat periaatteessa mätkintäpeleistä tuttuja erikoisliikkeitä. Nämä ovat täysin erilaisia ja soveltuvat eri tilantaisiin. Kokemustasojen nousu ei muuten vaikuta hahmon tappotehoon vaan ainoastaan antaa uusia liikkeitä. Hahmon ominaisuuksia kuten nopeutta ja voimaa kasvatetaan ostelemalla pelin lukuisista kaupoista sapuskaa, joka yleensä parantaa menettettyä energiaa myös, tai esineitä. Jos peliä vertaa kuitenkin vaikkapa 16-bittisten konsoleiden vastaaviin peleihin niin hahmot ovat paljon monipuolisempia kuin jotkut Final Fightin "yksi 3-hit combo ja yksi erikoisliike" -sankarit. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Löytyy myös R1-namiskalla lähtevä erikoisliike, joka on hyvä ruuhkassa, eräänlainen assist-systeemi (tuttu tietyistä mätkintäpeleistä) ja taunt, jolla on silläkin oma käyttönsä moninpelissä.
Pelin kantavia voimia on kuitenkin sen combosysteemi. Sen sijaan, että mäiskisit vihollisia perinteisesti "kolme iskua naamaan ja sitten se hetkeksi kaatuu maahan" niin Scott ja kaverit vetävät lyhyen combon, iskevät vastustajan ilmaan ja hyppäävät, juoksevat tai syöksyvät erikoisliikkeellä perään ja jatkavat comboa vastustajan pomputtelulla ilmassa. Tai potkivat sen kaveria kohti joka jatkaa omalla sarjallaan ja syöttää takaisin... Pelissä on siis Street Fighterista, Tekkenistä ja muista sellaisista tuttuun tyyliin mahdollista jatkaa hakkaamista, taitojen ja liikelistan puitteissa, hyvinkin pitkään. Tämä on yleistä mätkintäpeleissä mutta harvinaisempaa tällaisissa brawlereissa. Tykkään erittäin paljon ja tämä tuo tasojen kahlaamiseen kaivattua vaihtelua kun turpaanvetotekniikoita on niin paljon. Ja mikäli jatkuva nyrkkien heiluttaminen ei riitä niin maasto on täynnä kättä pidempää. Vastustajan naamaa voi muotoilla vaikka roskapöntöllä tai pesäpallomailalla. Pehmeämpien arvojen kannatajat voivat tyytyä esimerkiksi lumisotaan tai uhkailla poloisia katukoviksia rantapallolla.
Tästä päästäänkin siihen pelin läpi kahlaamiseen. Niin, peli on vaikea. Aluksi. Sitten saat vähän kokemusta niin hahmollesi kuin itsellesikin. Ostat pari ominaisuuksia parantavaa herkkua ja härveliä. Peli muuttuu hauskemmaksi ja monipuolisemmaksi. Parin illan hakkaamisen jälkeen peli onkin jo läpi ja hahmosi ominaisuudet tapissa. Silloin ei auta enää edes vaikeimman vaikeustason valinta. Läpihuutojuttu se on joka tapauksessa. Sanotaanko näin, että ei tuo oikeastaan poikkea mistään sellaisesta nykypelistä, jossa hahmo muuttuu pelin edetessä paremmaksi. Pelin lyhyydestä johtuen tuo kehityskaari nyt vain tapahtuu noin viikonlopussa, toisin kuin jossain Final Fantasyssa, jossa korkean tason hahmo tarkoittaa kuukauden aktiivista pelaamista.
Nyrkkimyrskyn laskeuduttua tarkastamme vahingot
Mitä jää siis käteen pelistä, jossa pistetään loputtomasti sakkia turpaan (toivottavasti parin kaverin kanssa), joka on ohi hetkessä ja joka perustuu oudohkoon sarjakuvaan, josta moni ei ole edes kuullut? Minä sanon että ihan hyvät fiilikset. Pyöreähköön kymmenen euron hintaan saa perinteitä kunnioittavan mutta sopivasti uudistetulla systeemillä toimivan mainion brawlerin, jonka pelaa ihan mielellään läpi yksinkin. Eikä Scott Pilgrim ole loppujen lopuksi sen lyhyempi kuin River City Ransom aikoinaan, siinä vaan tahtoi englantia osaamaton pikkupoika eksyä hieman vapaammin järjestetyssä peliympäristössä pidemmäksi aikaa.
Isoimmat moitteet tulevat sitten tekniikkapuolelta. Oudoimpana ratkaisuna moninpeli toimii vain paikallisesti samalta sohvalta kavereiden kanssa eikä nettipeliä tueta lainkaan. Toinen ongelma on pelin taipumus kaatuilla toisinaan ja käyttäytyä muutenkin omituisesti, jos esimerkiksi erehtyy painamaan PS-namiskaa padistaan (joka avaa siis normaalisti pleikkarin käyttiksen pelin päälle). Kerran peli on kaatunut ja kerran kentästä katosi musiikki kokonaan. Xboxilla peli on netistä tihkuneiden tietojen perusteella vielä surullisempi. Kaatuilua on enemmän ja osa on jopa jäänyt lopullisesti jumiin pelin kaatuessa jatkuvasti kentässä neljä. Olkaa varoitetut ja toivokaa parasta.
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että peli toimii niin lopputulos on miellyttävä, sopivasti pelimekaanisesti uutta ja visuaaliselta designiltaan vanhaa yhdistävä kokemus. Ikivanhan genrensä tuore teos, joka taitaa toden totta olla lajinsa paras. Ainakin niistä mitä itse olen kokeillut ja sehän riittää.
Arvosana: ****
Rakennuspalikoina sarja kuvia
Olin jo hieman aikaisemmin törmännyt muutamaan tiedon muruseen kyseisestä pelistä ja ihan kiintoisalta se vaikutti. Se kuitenkin unohtui joksikin aikaa kunnes tuossa päivänä eräänä latasin pelin demoversion. Scott Pilgrim on perinteitä kunniottava, kaksiulotteinen "brawleri", niin sanotusti. Nykyisin lähes kuolleen peligenren edustaja, jonka klassikoihin kuuluu esimerkiksi useampi Turtles-peli, Final Fight, Double Dragon ja Streets of Rage. Ja tietenkin River City Ransom (Street Gangs Euroopassa), josta Scott on ottanut vaikutteita enemmän kuin vähän. Hahmotatte nyt varmaan mistä puhun, ainakin toivottavasti.
Pelin tarina ja maailma on varsin surrealistinen. Tämä on toki luonnollista, sillä se perustuu vinksahtaneeseen (mutta hyväntahtoiseen) sarjakuvaan. Tätä en alunperin tiennyt eikä sarjakuvan tunteminen ole mitenkään edellytys pelistä nauttimiseen. Toki se kuuleman mukaan selventää muutamia ehkä muutoin vähän oudoilta tuntuvia yksityiskohtia pelissä.
Lyhykäisyydessään homma menee näin: Torontolainen Scott Pilgrim on himpun hömelö, 23-vuotias "everyguy", basisti ja ujo naistenmies (?). Hän törmää tyttöön nimeltä Ramona Flowers. Liekki roihahtaa ja kaikki on kaunista... paitsi että Ramonan menneisyydessä on "seitsemän pahaa ex-poikakaveria", joista yksi on vieläpä tyttö (?!). Jotta kiusallisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa niin Scottin tehtävä on pistää exille turpaan. Asioita maustaa vielä se, että Scottin maailmassa vegaaneilla on supervoimia, ihmisten tappamisesta saa kolikoita ja aliavaruuskäytäviä löytyy sieltä sun täältä, muun muassa Ramonan käsilaukusta (!?!!). Perus teinidraamaa siis...
"2D-peleissä ei ole syvyyttä!"
Peli on visuaalisesti jotakin tyyliin "modernisoitua 8-bittisyyttä". Ei se miltään NES-peliltä näytä koska värien määrä, animaatiot ja resoluutio on selkeästi pykälän ylempänä. Tyylillä on haettu retrohenkeä ja mielestäni peli näyttää todella hyvältä. Toisin sanoen, ne peukalonimijät jotka eivät siedä mitään muuta kuin uusinta uutta ja modernia fotorealistisuutta pysyköön kaukana. Scott Pilgrim ei ole teille.
Pelissä on seitsemän kenttää, jotka Scottin, Ramonan ja Scottin bändikavereiden on kahlattava läpi. Jokaisen kentän lopussa pistetään yksi ex-poikakaveri lopullisesti pakettiin. Pelattavina hahmoina on siis Scottin lisäksi itse Ramona (joka voi siis huvittavasti ikään kuin hoitaa omat ongelmansa itse), rumpali Kim Pine ja kitaristi Stephen Stills (tämän lisäksi on yksi avattava hahmo ja DLC:nä tulossa kuulemma toinen) ja kaikki neljä voivat lähteä yhdessä tuumin tappelemaan mikäli ohjaimia ja pelikavereita riittää. Pääpiirteittäin hahmot ovat perin samanlaisia. Vihollisten pieksemisestä saa kuitenkin kokemuspisteitä ja aina kun hahmo nousee tason niin liikelista kasvaa yhdellä. Nämäkin ovat suurimmaksi osaksi samoja kaikilla hahmoilla mutta on hahmoilla pieniä erojakin. Suurimpana ovat kaksi viimeistä tekniikkaa, jotka ovat periaatteessa mätkintäpeleistä tuttuja erikoisliikkeitä. Nämä ovat täysin erilaisia ja soveltuvat eri tilantaisiin. Kokemustasojen nousu ei muuten vaikuta hahmon tappotehoon vaan ainoastaan antaa uusia liikkeitä. Hahmon ominaisuuksia kuten nopeutta ja voimaa kasvatetaan ostelemalla pelin lukuisista kaupoista sapuskaa, joka yleensä parantaa menettettyä energiaa myös, tai esineitä. Jos peliä vertaa kuitenkin vaikkapa 16-bittisten konsoleiden vastaaviin peleihin niin hahmot ovat paljon monipuolisempia kuin jotkut Final Fightin "yksi 3-hit combo ja yksi erikoisliike" -sankarit. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Löytyy myös R1-namiskalla lähtevä erikoisliike, joka on hyvä ruuhkassa, eräänlainen assist-systeemi (tuttu tietyistä mätkintäpeleistä) ja taunt, jolla on silläkin oma käyttönsä moninpelissä.
Pelin kantavia voimia on kuitenkin sen combosysteemi. Sen sijaan, että mäiskisit vihollisia perinteisesti "kolme iskua naamaan ja sitten se hetkeksi kaatuu maahan" niin Scott ja kaverit vetävät lyhyen combon, iskevät vastustajan ilmaan ja hyppäävät, juoksevat tai syöksyvät erikoisliikkeellä perään ja jatkavat comboa vastustajan pomputtelulla ilmassa. Tai potkivat sen kaveria kohti joka jatkaa omalla sarjallaan ja syöttää takaisin... Pelissä on siis Street Fighterista, Tekkenistä ja muista sellaisista tuttuun tyyliin mahdollista jatkaa hakkaamista, taitojen ja liikelistan puitteissa, hyvinkin pitkään. Tämä on yleistä mätkintäpeleissä mutta harvinaisempaa tällaisissa brawlereissa. Tykkään erittäin paljon ja tämä tuo tasojen kahlaamiseen kaivattua vaihtelua kun turpaanvetotekniikoita on niin paljon. Ja mikäli jatkuva nyrkkien heiluttaminen ei riitä niin maasto on täynnä kättä pidempää. Vastustajan naamaa voi muotoilla vaikka roskapöntöllä tai pesäpallomailalla. Pehmeämpien arvojen kannatajat voivat tyytyä esimerkiksi lumisotaan tai uhkailla poloisia katukoviksia rantapallolla.
Tästä päästäänkin siihen pelin läpi kahlaamiseen. Niin, peli on vaikea. Aluksi. Sitten saat vähän kokemusta niin hahmollesi kuin itsellesikin. Ostat pari ominaisuuksia parantavaa herkkua ja härveliä. Peli muuttuu hauskemmaksi ja monipuolisemmaksi. Parin illan hakkaamisen jälkeen peli onkin jo läpi ja hahmosi ominaisuudet tapissa. Silloin ei auta enää edes vaikeimman vaikeustason valinta. Läpihuutojuttu se on joka tapauksessa. Sanotaanko näin, että ei tuo oikeastaan poikkea mistään sellaisesta nykypelistä, jossa hahmo muuttuu pelin edetessä paremmaksi. Pelin lyhyydestä johtuen tuo kehityskaari nyt vain tapahtuu noin viikonlopussa, toisin kuin jossain Final Fantasyssa, jossa korkean tason hahmo tarkoittaa kuukauden aktiivista pelaamista.
Nyrkkimyrskyn laskeuduttua tarkastamme vahingot
Mitä jää siis käteen pelistä, jossa pistetään loputtomasti sakkia turpaan (toivottavasti parin kaverin kanssa), joka on ohi hetkessä ja joka perustuu oudohkoon sarjakuvaan, josta moni ei ole edes kuullut? Minä sanon että ihan hyvät fiilikset. Pyöreähköön kymmenen euron hintaan saa perinteitä kunnioittavan mutta sopivasti uudistetulla systeemillä toimivan mainion brawlerin, jonka pelaa ihan mielellään läpi yksinkin. Eikä Scott Pilgrim ole loppujen lopuksi sen lyhyempi kuin River City Ransom aikoinaan, siinä vaan tahtoi englantia osaamaton pikkupoika eksyä hieman vapaammin järjestetyssä peliympäristössä pidemmäksi aikaa.
Isoimmat moitteet tulevat sitten tekniikkapuolelta. Oudoimpana ratkaisuna moninpeli toimii vain paikallisesti samalta sohvalta kavereiden kanssa eikä nettipeliä tueta lainkaan. Toinen ongelma on pelin taipumus kaatuilla toisinaan ja käyttäytyä muutenkin omituisesti, jos esimerkiksi erehtyy painamaan PS-namiskaa padistaan (joka avaa siis normaalisti pleikkarin käyttiksen pelin päälle). Kerran peli on kaatunut ja kerran kentästä katosi musiikki kokonaan. Xboxilla peli on netistä tihkuneiden tietojen perusteella vielä surullisempi. Kaatuilua on enemmän ja osa on jopa jäänyt lopullisesti jumiin pelin kaatuessa jatkuvasti kentässä neljä. Olkaa varoitetut ja toivokaa parasta.
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että peli toimii niin lopputulos on miellyttävä, sopivasti pelimekaanisesti uutta ja visuaaliselta designiltaan vanhaa yhdistävä kokemus. Ikivanhan genrensä tuore teos, joka taitaa toden totta olla lajinsa paras. Ainakin niistä mitä itse olen kokeillut ja sehän riittää.
Arvosana: ****
maanantai 13. syyskuuta 2010
Merirosvotarina
Puhutaanpa rikollisuudesta. Tarkemmin sanottuna kaikille maailman tietokoneen käyttäjille tutusta piratismista. Nykyisestä Internet-sukupolvesta ei varmastikaan löydy montaakaan, joka ei olisi tähän jossain vaiheessa sortunut. Internet on tulvillaan tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, jonka vähänkin tottunut käyttäjä löytää kyllä ilmaiseksi. Pelien, elokuvien ja musiikin varastaminen on niin helppoa ja yleistä, että sitä ei moni varsinaisesti edes miellä rikolliseksi toiminnaksi.
Itse olen käyttänyt tietokoneita yli 20 vuotta. Kyllä, olen nähnyt ensimmäisen läppärin silloin kun edes kaikissa pöytäkoneissa ei ollut värinäyttöjä (eikä niitä koneitakaan ollut kotioloissa oikeastaan lainkaan). Omaan siis suhteellisen pitkän kokemuksen tietokoneiden parissa. Siltikin muistan vielä kun ala-asteikäisenä (tämä osuu tuonne 90-luvun taitteeseen) koti-PC:t alkoivat olla todellisuutta ja kaveripiirissä pelejä vaihdeltiin tuomalla kasa diskettejä kouluun. Minulle valkeni vasta jonkun ajan päästä, että pelien kopioiminen on laitonta. Ei se tullut pienen pojan mieleenkään ennen kuin Pelit-lehti sen minulle kertoi.
Verkkokalastusta merirosvojen malliin.
Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin kopioiminen vaati jopa jonkin verran työtä. Piti odottaa, että joku kaveri saa uuden pelin/musiikkialbumin ja sitten eikun kopioimaan. Peleissä oli tuolloin monenlaisia jännittäviä kopiosuojauksia. Peli saattoi kysyä tiettyä sanaa ohjekirjan sivulta ennen käynnistymistään tai mukana oli jonkilainen koodiavain (esimerkiksi sellaisia pyöriteltäviä pahvikiekko-virityksiä), jota tarvitsi käynnistääkseen pelin. Näitä sitten kierrettiin esimerkiksi pistämällä isukki ottamaan ohjekirjan sivuista valokopiot työnantajan piikkiin. Ei ollut kauhean innoissaan esimerkiksi erään lentosimulaattorin 300-sivuisesta "läpyskästä"...
Tänä päivänä kaikki löytyy netistä. Ja harvassa ovat sellaiset kotitaloudet, joissa ei Internet-yhteyttä ole (vähän yleistäen, ei nyt puututa niihin mummoihin, jotka ovat jo jokusen vuoden ihmetelleet kun telkkarista ei saa kanavia näkymään... yksi päivä vaan loppui lähetykset...). Joitain aikoja sitten Internet oli täynnä piraattisivustoja, joista oli suoraan ladattavissa uusimmat pelit. Tämä oli sitä aikaa kun pelit vielä pääasiassa mahtuivat yhdelle CD:lle. Ongelma tässä oli, piraattien kannalta siis, se että varastetun materiaalin piti sijaita jossain palvelimella. Tämä tietysti helpotti viranomaisten työtä, koska tavara tavallaan oli fyysisesti jossain tietyssä paikassa. Niin fyysisesti kuin magneettisesti tallennetut nollat ja ykköset nyt voivat olla. Tämän johdosta piraattisivuja suljettiin samaan tahtiin kuin uusia syntyi.
Se kuuluisa herne, joka meni Lars Ulrichin nenään.
Joku nerokas keksi jossain historian vaiheessa uuden tavan jakaa tavaraansa. Monet muistanevat Napsterin. En ole varma oliko kyseessä lajinsa ensimmäinen ohjelma mutta kärkijoukoissa kuitenkin. Kyseessähän oli siis musiikkitiedostojen jakoon keskittyvä, niin sanottu peer-to-peer -sovellus. Sen sijaan että tiedostot olisivat sijainneet jollain yhdellä palvelimella niin p2p-mallissa kopioitava materiaali tuli muilta käyttäjiltä. Tarvittiin ainoastaan välityspalvelin (eli esimerkiksi se Napster), joka kertoi käyttäjille mitä muilla on ja ohjasi tiedostojen siirtoa käyttäjien välillä. Itse "piraattipalvelin" ei siis sisältänyt varsinaisia tiedostoja, se vain sisälsi välitystietoja (mistä halutut tiedostot löytyvät) ja ohjasi liikennettä. Tämä itse asiassa nopeutti tiedonsiirtoa, koska se haluamasi Metallican albumi latautui samaan aikaan useilta käyttäjiltä sen sijaan että olisit ladannut sitä yhdeltä tietyltä palvelimelta, samaan aikaan kuin kaksi miljoonaa muuta jantteria lataa sitä samaa tavaraa rajatulla kaistalla.
Nykyinen torrent-systeemi toimii juuri tällä periaatteella ja on käytännössä ihan sama asia. Tällä tavalla saadaan myös kiusattua viranomaisia, jotka jumiutuvat ajastaan jäljessä olevan lainsäädännön pilkkuihin. Torrent-palvelimia on vaikea saada pois verkosta kun ylläpito voi aina vedota siihen, että eiväthän he jaa mitään materiaalia vaan käyttäjät. Eikä heitä voi pistää vastuuseen jos käyttäjät pistävät jakoon tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia. "Tää on sitä varten, että ihmiset voi jakaa kirjoittamiaan novelleja ja linux-distroja muille hei!" Lainsäädäntöhän pääasiassa rajoittaa virkavallan toimintaa, ei rikollisten, duh. Olemme siis tilanteessa, jossa monissa valtioissa välityspalvelimen ylläpito ei ole sen suurempi rike kuin esimerkiksi mainita "Pirate Bay" (verkkosivusto/torrent-palvelin) blogitekstissä. Kyseessä on lain kannalta vain mainitseminen, että materiaali on olemassa, jossain.
Piraatin eläkeikä.
Kuten ehkä mainitsin niin piratismi on niin yleistä, että lähes jokainen Internetin käyttäjä on siihen sortunut. Paatuneimmat tapaukset (kuten minä) harrastivat sitä jo ennen kuin Internettiä edes oli, osittain vahingossa. Onko tästä opittu mitään? Sitä kun tulee vanhemmaksi, ja toivottavasti viisaammaksi, niin alkaa ajatella asioita tarkemmin. Onhan toki perskohtaisesti aivan kelvetin mukavaa ja helppoa kun netistä voi lauantai-illan ratoksi ladata ilmaiseksi vaikka elokuvan, joka on juuri tullut jenkeissä teattereihin. Oli kyseessä sitten peli, musiikilevy tai elokuva niin tekijöiden kannalta tämä on kuitenkin varastamista. He ovat tehneet ihmisille viihdettä omalla työllään, joskus pitkään ja kalliisti, ja sitten korvausta ei tulekaan koska niin sanottu "maksava yleisö" ei maksakaan.
Tässä iässä kun itselläkin on auto ja asuntolaina niin alkaa ymmärtää rahan arvon (äiti sanoisi, että: "oli jo aikakin"). Ainakin sen, että tehdystä työstä on ihan jees saada palkkaakin. Soitan vähän omaa torveani ja kehaisen, että minä ainakin olen ikään kuin tehnyt parannuksen. Se ei sattunut nyt ihan viime viikkoina vaan minulla on takana jo monta vuotta esimerkiksi levyhyllyni... "laillistamista". Tarkoitan siis sitä, että kun aikoinaan tuli polteltua musiikkia CD:ille niin niitä samoja levyjä on tullut osteltua pikkuhiljaa, aina kun on rahaa ja tulee vastaan, aitoina kaupasta.
Tässä on kuitenkin edelleen pieni kaksinaismoralismin siemen... Nimittäin vaikka ostankin musiikkilevyjä aitoina niin kyseessä ovat yleensä Anttilan alelaarilöydöt. Mietinkin joskus, että ostaessani vaikka Megadethin albumin huimaavaan 7,90 euron hintaan, niin meneekö siitä enää artistille juurikaan mitään? Toivottavasti edes jotain. Videopelit ovat sitten vieläkin hankalampi juttu. Tapaan nimittäin ihan muutamia "pakko saada" -poikkeuksia lukuunottamatta ostaa pelini käytettyinä. Joskus jopa ihan uutena kaupasta kun ovat alennuksessa. Kuten varmasti on selvää, käytetystä pelistä alkuperäinen julkaisija ja tekijä eivät saa yhtään mitään. Asianosaista pelikauppaa (tai myyjänä toimivaa yksityishenkilöä) se kuitenkin hyödyttää ja pyörittää rahaa taloudessa mutta kuitenkin se raha menee vähän väärään osoitteeseen. On se minusta kuitenkin parempi kuin ladata netistä ilmaiseksi piraattikopioita. Se joka pelin on alunperin kiikuttanut sinne kauppaan minun ostettavakseni on itse sen kuitenkin jostain ostanut uutena. Ja todennäköisesti hän nappasi samalla mukaansa jotain uutta niillä vaihtopelistä saamillaan rahoilla. OK, mikään ei tietenkään takaa että uusi peli on samojen tekijöiden tai edes saman mammuttijulkaisijan mutta nykyään mahdollisuudet siihen ovat aika suuret. Isolla julkaisijalla (EA, Ubisoft...) on siipiensä suojassa useita kehitystiimejä, pelifirmoja, niin sanoakseni. Nykyään raja kehitystiimin ja itsenäisen pelifirman välillä on vähän vaikeaselkoinen ja tilanteet muuttuvat nopeasti kun isot julkaisijat kahmivat kehittäjiä omaan talliinsa.
Käytettyjen tuotteiden kauppa on kuitenkin aihe, joka melkein vaatisi oman tekstinsä. Varsinaisessa piratismissakin olisi vielä varmasti kahlattavaa mutta lopetan tällä erää tähän. Toivottavasti jollain herää ajatuksia ja joku elämäntaparikollinen näkee valon.
Itse olen käyttänyt tietokoneita yli 20 vuotta. Kyllä, olen nähnyt ensimmäisen läppärin silloin kun edes kaikissa pöytäkoneissa ei ollut värinäyttöjä (eikä niitä koneitakaan ollut kotioloissa oikeastaan lainkaan). Omaan siis suhteellisen pitkän kokemuksen tietokoneiden parissa. Siltikin muistan vielä kun ala-asteikäisenä (tämä osuu tuonne 90-luvun taitteeseen) koti-PC:t alkoivat olla todellisuutta ja kaveripiirissä pelejä vaihdeltiin tuomalla kasa diskettejä kouluun. Minulle valkeni vasta jonkun ajan päästä, että pelien kopioiminen on laitonta. Ei se tullut pienen pojan mieleenkään ennen kuin Pelit-lehti sen minulle kertoi.
Verkkokalastusta merirosvojen malliin.
Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin kopioiminen vaati jopa jonkin verran työtä. Piti odottaa, että joku kaveri saa uuden pelin/musiikkialbumin ja sitten eikun kopioimaan. Peleissä oli tuolloin monenlaisia jännittäviä kopiosuojauksia. Peli saattoi kysyä tiettyä sanaa ohjekirjan sivulta ennen käynnistymistään tai mukana oli jonkilainen koodiavain (esimerkiksi sellaisia pyöriteltäviä pahvikiekko-virityksiä), jota tarvitsi käynnistääkseen pelin. Näitä sitten kierrettiin esimerkiksi pistämällä isukki ottamaan ohjekirjan sivuista valokopiot työnantajan piikkiin. Ei ollut kauhean innoissaan esimerkiksi erään lentosimulaattorin 300-sivuisesta "läpyskästä"...
Tänä päivänä kaikki löytyy netistä. Ja harvassa ovat sellaiset kotitaloudet, joissa ei Internet-yhteyttä ole (vähän yleistäen, ei nyt puututa niihin mummoihin, jotka ovat jo jokusen vuoden ihmetelleet kun telkkarista ei saa kanavia näkymään... yksi päivä vaan loppui lähetykset...). Joitain aikoja sitten Internet oli täynnä piraattisivustoja, joista oli suoraan ladattavissa uusimmat pelit. Tämä oli sitä aikaa kun pelit vielä pääasiassa mahtuivat yhdelle CD:lle. Ongelma tässä oli, piraattien kannalta siis, se että varastetun materiaalin piti sijaita jossain palvelimella. Tämä tietysti helpotti viranomaisten työtä, koska tavara tavallaan oli fyysisesti jossain tietyssä paikassa. Niin fyysisesti kuin magneettisesti tallennetut nollat ja ykköset nyt voivat olla. Tämän johdosta piraattisivuja suljettiin samaan tahtiin kuin uusia syntyi.
Se kuuluisa herne, joka meni Lars Ulrichin nenään.
Joku nerokas keksi jossain historian vaiheessa uuden tavan jakaa tavaraansa. Monet muistanevat Napsterin. En ole varma oliko kyseessä lajinsa ensimmäinen ohjelma mutta kärkijoukoissa kuitenkin. Kyseessähän oli siis musiikkitiedostojen jakoon keskittyvä, niin sanottu peer-to-peer -sovellus. Sen sijaan että tiedostot olisivat sijainneet jollain yhdellä palvelimella niin p2p-mallissa kopioitava materiaali tuli muilta käyttäjiltä. Tarvittiin ainoastaan välityspalvelin (eli esimerkiksi se Napster), joka kertoi käyttäjille mitä muilla on ja ohjasi tiedostojen siirtoa käyttäjien välillä. Itse "piraattipalvelin" ei siis sisältänyt varsinaisia tiedostoja, se vain sisälsi välitystietoja (mistä halutut tiedostot löytyvät) ja ohjasi liikennettä. Tämä itse asiassa nopeutti tiedonsiirtoa, koska se haluamasi Metallican albumi latautui samaan aikaan useilta käyttäjiltä sen sijaan että olisit ladannut sitä yhdeltä tietyltä palvelimelta, samaan aikaan kuin kaksi miljoonaa muuta jantteria lataa sitä samaa tavaraa rajatulla kaistalla.
Nykyinen torrent-systeemi toimii juuri tällä periaatteella ja on käytännössä ihan sama asia. Tällä tavalla saadaan myös kiusattua viranomaisia, jotka jumiutuvat ajastaan jäljessä olevan lainsäädännön pilkkuihin. Torrent-palvelimia on vaikea saada pois verkosta kun ylläpito voi aina vedota siihen, että eiväthän he jaa mitään materiaalia vaan käyttäjät. Eikä heitä voi pistää vastuuseen jos käyttäjät pistävät jakoon tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia. "Tää on sitä varten, että ihmiset voi jakaa kirjoittamiaan novelleja ja linux-distroja muille hei!" Lainsäädäntöhän pääasiassa rajoittaa virkavallan toimintaa, ei rikollisten, duh. Olemme siis tilanteessa, jossa monissa valtioissa välityspalvelimen ylläpito ei ole sen suurempi rike kuin esimerkiksi mainita "Pirate Bay" (verkkosivusto/torrent-palvelin) blogitekstissä. Kyseessä on lain kannalta vain mainitseminen, että materiaali on olemassa, jossain.
Piraatin eläkeikä.
Kuten ehkä mainitsin niin piratismi on niin yleistä, että lähes jokainen Internetin käyttäjä on siihen sortunut. Paatuneimmat tapaukset (kuten minä) harrastivat sitä jo ennen kuin Internettiä edes oli, osittain vahingossa. Onko tästä opittu mitään? Sitä kun tulee vanhemmaksi, ja toivottavasti viisaammaksi, niin alkaa ajatella asioita tarkemmin. Onhan toki perskohtaisesti aivan kelvetin mukavaa ja helppoa kun netistä voi lauantai-illan ratoksi ladata ilmaiseksi vaikka elokuvan, joka on juuri tullut jenkeissä teattereihin. Oli kyseessä sitten peli, musiikilevy tai elokuva niin tekijöiden kannalta tämä on kuitenkin varastamista. He ovat tehneet ihmisille viihdettä omalla työllään, joskus pitkään ja kalliisti, ja sitten korvausta ei tulekaan koska niin sanottu "maksava yleisö" ei maksakaan.
Tässä iässä kun itselläkin on auto ja asuntolaina niin alkaa ymmärtää rahan arvon (äiti sanoisi, että: "oli jo aikakin"). Ainakin sen, että tehdystä työstä on ihan jees saada palkkaakin. Soitan vähän omaa torveani ja kehaisen, että minä ainakin olen ikään kuin tehnyt parannuksen. Se ei sattunut nyt ihan viime viikkoina vaan minulla on takana jo monta vuotta esimerkiksi levyhyllyni... "laillistamista". Tarkoitan siis sitä, että kun aikoinaan tuli polteltua musiikkia CD:ille niin niitä samoja levyjä on tullut osteltua pikkuhiljaa, aina kun on rahaa ja tulee vastaan, aitoina kaupasta.
Tässä on kuitenkin edelleen pieni kaksinaismoralismin siemen... Nimittäin vaikka ostankin musiikkilevyjä aitoina niin kyseessä ovat yleensä Anttilan alelaarilöydöt. Mietinkin joskus, että ostaessani vaikka Megadethin albumin huimaavaan 7,90 euron hintaan, niin meneekö siitä enää artistille juurikaan mitään? Toivottavasti edes jotain. Videopelit ovat sitten vieläkin hankalampi juttu. Tapaan nimittäin ihan muutamia "pakko saada" -poikkeuksia lukuunottamatta ostaa pelini käytettyinä. Joskus jopa ihan uutena kaupasta kun ovat alennuksessa. Kuten varmasti on selvää, käytetystä pelistä alkuperäinen julkaisija ja tekijä eivät saa yhtään mitään. Asianosaista pelikauppaa (tai myyjänä toimivaa yksityishenkilöä) se kuitenkin hyödyttää ja pyörittää rahaa taloudessa mutta kuitenkin se raha menee vähän väärään osoitteeseen. On se minusta kuitenkin parempi kuin ladata netistä ilmaiseksi piraattikopioita. Se joka pelin on alunperin kiikuttanut sinne kauppaan minun ostettavakseni on itse sen kuitenkin jostain ostanut uutena. Ja todennäköisesti hän nappasi samalla mukaansa jotain uutta niillä vaihtopelistä saamillaan rahoilla. OK, mikään ei tietenkään takaa että uusi peli on samojen tekijöiden tai edes saman mammuttijulkaisijan mutta nykyään mahdollisuudet siihen ovat aika suuret. Isolla julkaisijalla (EA, Ubisoft...) on siipiensä suojassa useita kehitystiimejä, pelifirmoja, niin sanoakseni. Nykyään raja kehitystiimin ja itsenäisen pelifirman välillä on vähän vaikeaselkoinen ja tilanteet muuttuvat nopeasti kun isot julkaisijat kahmivat kehittäjiä omaan talliinsa.
Käytettyjen tuotteiden kauppa on kuitenkin aihe, joka melkein vaatisi oman tekstinsä. Varsinaisessa piratismissakin olisi vielä varmasti kahlattavaa mutta lopetan tällä erää tähän. Toivottavasti jollain herää ajatuksia ja joku elämäntaparikollinen näkee valon.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Arvostelu: Postal (elokuva)
Työttömän karua arkea, pettävä vaimo, inhottavat naapurit, liipasinherkät poliisit,lähikaupan takahuoneessa piileskelevät talibanit, maailmanlopun hippiyhteisö... siis kuinka?
Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.
Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.
Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.
Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.
Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.
Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.
Arvosana: ****
Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.
Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.
Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.
Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.
Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.
Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.
Arvosana: ****
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Väli_lyönti: Tuotannollis-taloudelliset syyt -- ja seuraukset
Lama, talouskasvu, tuottavuus, kustannukset, taantuma, nousukausi... Talous on merkillinen asia. En väitä ymmärtäväni (maailman-/kansan-) talouden toimintamekanismeja kovinkaan hyvin. Enkä itse asiassa ole ainoa. Olen nimittäin jonkun verran lukenut kansantaloutta, lukiota korkeammalla tasolla, niin sanotusti huvikseni. Opettaja joka kursseja veti tokasi kerran että "Jos oikeasti ymmärtäisin näistä opettamistani asioista kaiken, tekisin tiedoillani jotain muuta kuin kertoisin niitä täällä teille". Niin...
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
Koska olen elämässäni päätynyt aika alhaiselle portaalle, kylläkin pitkälti omasta tahdostani, niin yritän ottaa nyt sellaista "duunarin näkökulmaa" tällä hetkellä vallitsevaan tilanteeseen. Nykytilanteen huomioon ottaen olen kuitenkin sikäli onnellinen, että minulla on työpaikka edelleen. Samaa ei voi sanoa läheskään kaikista. Olen työurani aikana toiminut yksinomaan tuotannon ja logistiikan tehtävissä (hienoja sanoja eikö? Suomeksi: olen varastomies tai kuten itse asian ilmaisen: YO-trukkikuski). Tuotannosta lisää ihan pian mutta logistiikka on melko turvallinen ala. Niin pitkään kun tässä maassa eletään nykyisenlaisessa länsimaisessa markkinataloudessa niin logistiikkaa tarvitaan aina. Kun tavaraa liikutetaan niin aina tarvitaan kuljetusta, varastointia ja käsittelyä.
Keneltäkään ei varmaankaan ole mennyt ohi, että elämme tällä hetkellä maailmanlaajuista taantumaa. Kiina poislukien (he eivät ole huomanneet eivätkä elä -- taantumassa). Tilanne alkoi virallisesti syksyllä 2008. Epävirallisesti: kriisin alku oli kylvetty jo huomattavasti aiemmin ja asioista oikeasti perillä olevat kastelivat housujaan jo paljon aikaisemmin. Ei siitä sen tarkemmin tässä sillä tavallisen tallaajan näkökulmasta kaikki tapahtui ikään kuin hetkessä. Hölmömpi voisi luulla, että jokin kosminen rahavirta, joka pyörittää maailmantaloutta, katkeaa tai vaihtaa virtauksen suuntaa aina noin 10-15 vuoden välein. Miten voi olla, että ensin kaikki menee ihan normaalisti, on autot ja asuntolainat, ja seuraavassa hetkessä kenelläkään ei ole rahaa? Ei tavan tallaajalla, ei pankeilla, ei yrityksillä eikä edes valtioilla.
Itseäni taantuma on koskettanut sen verran, että työaikaa on aina toisinaan vähennetty. Irtisanomisilta on vältytty ja talo tarjoaa edelleen perjantaipullat kuitenkin. Olen siis lojunut monina viikkoina useita arkipäiviä kotona ja tämä on luonnollisesti tiputtanut tällaisen tuntityöläisen tuloja pahimmillaan 60% per viikko. Työnantajan näkökulmasta ei ole järkevää pitää esimerkiksi viittä henkilöä tekemässä hommia, jotka hoituisivat kahdella miehellä normaalin työajan puitteissa. Ymmärrän toki tämän mutta ymmärrys ei maksa laskuja. Perskohtaisesti se vituttaa aivan suunnattomasti. Monissa, ellei nykyään kaikissa, tuotannollisissa tehtävissä mitataan tehokkuutta. Eli kuinka paljon yksi työntekijä tekee päivän aikana. Sen mukaan lasketaan tuottavuutta jolle on asetettu joku laskennallinen minimi (eli työmäärä, jonka jokainen pystyy hyvin tekemään työaikanaan). Jos edellä mainitut viisi jamppaa tekee työmäärän joka on laskettu kahdelle, se vaikuttaa tietenkin tuottavuuteen. Tarkoittaa sitä, että periaatteessa työnantaja maksaa paskan jauhamisesta ja seisomisesta. Ja tätä ei tietenkään haluta. Kuten sanoin, ymmärrän asian mutta suorittavan portaan näkökulmasta se, että aina ei olekaan niin kiire ja välillä voi ottaa rennommin on ihan mukavaa. Joskus "villeinä vuosina" näin olikin. Nykyään mitataan vain tehokkuutta eikä nähdä edes tarpeelliseksi pitää työntekijöitä "tyytyväisinä reservissä" vaan heti kun hommat vähenevät niin samoin vähenee sakki. Kyllä niitä tulijoita on portin takana, jos ei parit palkattomat vapaapäivät maistu!
Tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä, että uusi työntekijä (oli se sitten kiireapulainen tai jonkun ovet paukkuen lähteneen korvaava henkilö) ei hanskaa hommia samalla tavalla kuin pitkään talossa ollut. Tiedän suhteellisen pitkän ja monipuolisen kokemukseni turvin, että nykyään niinkin yksinkertainen asia kuin laatikoiden kasaaminen lavalle tehdään pitkälti tietokoneavusteisesti. Jokainen laatikko, ruuvi ja muu nippeli mitä talosta löytyy on kirjattu järjestelmään. Ja ohjelmistot vaihtelevat hyvinkin paljon. Jos olet joskus käyttänyt jotain tuotannonhallintajärjestelmää se ei takaa, että uudessa paikassa osaisit yhtään mitään. Kokemus on myös opettanut, että vaikka homma olisi miten yksinkertaista niin joka asiassa on omat niksinsä. Tätä vasten voisi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä olisi edullisempaa pitää talossa niin sanottua "kokenutta kalustoa" vaikka se huonompina aikoina vähän maksaisikin. Kokemuksella selvitään paremmin eteen tulleista ongelmatilanteista ja yllätyksistä. Puhumattakaan siitä, että hiljaisina aikoina voitaisiin aikaa käyttää koulutukseen. Itse toimin logistiikka-alan yrityksessä, jolla on useita asiakkaita jotka kaikki vaativat omia toimintamallejaan. On monesti tullut mieleen, että miksi ei kouluteta kaikille vähän kaikkea (osittain sitä on kyllä tehtykin mutta aika nihkeästi)? Siitä olisi hyötyä yllättävässä kiireessä sekä lomien ja sairastapausten aikana kun olisi ottaa asian osaavia henkilöitä paikkaamaan.
Pitkästä tähtäimestä saamme mukavan aasinsillan... Minä nimittäin en oikein tajua tätä nykyistä meininkiä. Mitkä ovat Suomen suurimmat vientituotteet tällä hetkellä? Kännykät? Ei. Paperi? Ei. Marimekon design-rätit? Ei. Tällä hetkellä maasta lähtee tehokkaimmin tuotanto ja työpaikat. Tämä on herättänyt ainakin minussa kysymyksen, johon en ole keksinyt vastausta. Elämme kulutusyhteiskunnassa, länsimaisessa demokratiassa ja vapaassa markkinataloudessa. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia tuotteita tuotetaan, jotta rahaa tienaavat ja vapaa-aikaa omaavat kuluttajat niitä ostaisivat. Joten: miten yhtälö, jossa työntekijöiden tuloja vähennetään (mahdollisesti kokonaan) mutta samaan aikaan näiden pitäisi kuluttaa rahaa, jotta talous pyörisi, voi ylipäänsä toimia? Tuotanto siirretään sinne missä se on halpaa mutta tuotteet halutaan toki myydä edelleen täälläkin. Ainakin toivottavasti. Ellei sitten kyseessä ole jokin salainen länsimaiden aavikoittamisprojekti. Karkeasti sanoen, jos täällä ei kukaan tee töitä ja tienaa niin kuka niissä hypermarketeissa jatkossa käy? Onhan tuotanto toki kalliimpaa täällä mutta kuluttajahintojen nousu, inflaatio ja muut hienot ilmiöt pitävät huolta siitä, että tuotteen hinta suhteutettuna keskituloon voitaisiin asettaa aika lailla samaksi joka paikassa. Ne muutamat, jotka käyvät ostamassa autoja (tai kaljaa) ulkomailta halvempien hintojen perässä eivät taloutta kaada.
Miettikää sitä.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Oodi Capcomille
Tämänkertainen ulosantini on oikeastaan "blogiteksti light - vähemmän raskas ja maistuu vähän kummalliselta mutta melko hyvää silti". Kuten monet muutkin viihteen harrastajat niin samoin minäkin olen kieltämättä jonkinlainen fanipoika. Jokaisella on omat suosikkinsa elokuvista, videopeleistä, laulu- ja soitinyhtyeistä ynnä muusta sellaisesta tuiki tärkeästä. Tämä on ihan luonnollista ja ihmiselle ominaista. Jotkut tykkää äidistä ja toiset muhkummasta.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
Tajusin jo hyvän aikaa sitten, että jos kaikkien aikojen parasta pelitaloa kysyttäisiin minulta niin vastaus olisi aika selkeästi Capcom. En kyllä muista miksi päädyin pohtimaan vastausta tähän hypoteettiseen kysymykseen... Varmaankin se tuli mieleeni kun jossain vaiheessa tajusin, että hyvin monet suosikkipeleistäni ovat joko Capcomin käsialaa tai jotenkin kytköksissä siihen (toiminut julkaisijana, esimerkiksi).
Jo muinaiset joonia... järvenpääläiset, pelasivat Capcomin pelejä ristiohjaimen, parin toimintanappulan ja 8-bittisen avaruusteknologian voimin. Puhun tietenkin NES-aikakaudesta. Capcom teki pelejä toki jo ennen tätäkin ja monet kolikkopeleinä alkunsa saaneet sarjat käännettiin vaihtelevalla menestyksellä silloisille tehomyllyille kuten Commodore 64:lle. Osa muinaisreliikeistä on saanut vielä ihan hiljattainkin uusioversioita, esimerkiksi Ghosts 'n Goblinsista on tullut ehostettu Ultimate-versio PSP:lle.
Nintendon kohtalaisen menestynyt NES kuitenkin on se, minkä moni muukin kuin vain tomuisessa kammiossaan hämähäkin seittien alla lymyävä peliguru muistaa. Itselleni yksi suurimmista virstanpylväistä on edelleen NES:in Duck Talesin läpäiseminen. Kyseessä oli ensimmäinen peli, jonka pelasin läpi. Konsolin mukana tulleen Super Marion läpäisin vasta myöhemmin. Ja minä en edes omistanut Duck Talesia vaan lainasin sitä kaverilta. Rescue Rangersin kanssa kyseessä olivat kyllä kieltämättä kaksi helpointa ikinä läpäisemääni NES-peliä mutta ei se silloin pienen pojan riemuun vaikuttanut. Olin saavuttanut jotain mihin en ennen ollut pystynyt. Duck Talesissa oli vielä mielenkiintoinen "syvyyttä" lisäävä ominaisuus. Pelin aikana kerätyt aarteet vaikuttivat loppukuvissa näkyvän rahakasan kokoon. Myöhemmillä pelikerroilla mahdollisimman ison läjän kasvattaminen muuttui kunnia-asiaksi.
Capcom pisti ulos pelejä vähän jokaisen makuun. Siinä missä edellä mainitut Disney-pelit olivat kohtuullisen leppoisia läpäistäviä niin haastetta kaipaaville oli tarjolla Bionic Commandoa sekä tietenkin yksi pelihistorian tunnetuimmista pelisarjoista, Mega Man (osat 1-6 julkaistiin NES:lle). Itse niputan nuo suunnilleen samaan luokkaan pelien haasteellisuuden suhteen. Mikäli nuokin tuntuivat läpijuoksuilta niin varhaisemmasta tuotannosta löytyy sitten vaikka se Ghosts 'n Goblins, jota monet pitävät yhtenä maailman vaikeimmista peleistä.
Minulla on harmikseni jäänyt Capcomin tuotanto SNES-ajalta lähes kokonaan väliin. Mega Man X on läpäisty (ja on se hyvä!) ja konsolikin tuli hankittua lähes pelkästään Super Street Fighter 2:n takia mutta ei mennä mätkintöihin vielä. Sen sijaan monet paljolti kehututkin pelit ovat jääneet pikaisen kokeilun asteelle. Disney-lisenssit jatkuivat ja sieltä tulikin ihan hyvältä vaikuttavaa tavaraa. Kokeiltiinpa siipiä myös rpg-puolella ja tuloksena, kuuleman mukaan, ihan käypä Breath of Fire -sarja.
Aika kului ja siirryttiin CD-formaattiin. Playstationin ja Saturnin aikakauden alussa Capcom oli menettänyt vähän statustaan innovatiivisena laatutalona. Pelejä tuli tasaiseen tahtiin mutta monet näkivät Capcomin uponneen jatko-osien suohon kun SNESille tuli sen sata ja yksi Mega Mania ja Street Fighter 2:n päivitysversioita. Tästä kuitenkin noustiin takaisin kehittäjien ykkösriviin ja kuluttajien huulille lähes yksinomaan yhdellä pelillä. Se peli oli Resident Evil. Minulla ei pleikkaria koskaan ollut mutta kaverin luona tuli katseltua vierestä RE ja RE2 aika lailla kokonaan ja hauskaa oli. Ilmeisesti Capcom oppi tästä jotain ja Resident Evil aloitti selkeästi sellaisen syklin, että juuri kun alkaa näyttää siltä, että Capcomilta on ideat loppu niin he pamauttavat ulos jonkin täysin uuden ja ainakin vähän innovatiivisen pelin. Joka kieltämättä kyllä aloittaa sitten oman sarjansa, jota imetään taas vuosikaudet... Tämä ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi huono asia. Jos jokin peli menestyy niin kehittäjä haluaa tehdä jatko-osalla rahaa (ja toivottavasti kehittää peliäkin siinä samassa) ja pelaajat haluavat lisää koska "se eka osa oli niin hyvä". Intressit kohtaavat ainakin jossain määrin. Jatko-osat ovat siis hyvä asia, jos niitä ei tehdä pelkästään "rahat pois kuleksimasta" -periaatteella vaan jaksetaan jopa kehittää aikaisempien osien konsepteja. Ja siinä Capcom on mielestäni pääasiassa onnistunut. Nykyään jopa entistä paremmin.
Tullaan tähän päivään. Itse lasken tämän päivän konsoleiksi näiden uusimpien lisäksi vielä PS2:n. Sillä on laaja valikoima huippupelejä ja suuri käyttäjäkanta. Sen lisäksi minä ainakin pelaan sillä epäsäännöllisen säännöllisesti edelleen. Mielestäni Capcomilla menee vahvemmin kuin koskaan kun tarkastellaan yhtiön kehittämiä ja julkaisemia pelejä PS2/Xbox - PS3/Xbox360 -akselilla*. Toki esimerkiksi Resident Evil -sarja on jatkunut jo hyvän aikaa mutta neljäs osa uudisti peliä ja oli ansaitusti hirmuinen menestys. PS2:lla alkoi myös pari varsin hyvää hack 'n slash -sarjaa joista suurempana kaikkien aikojen paras "skillimättö" Devil May Cry. Vähemmälle huomiolle jäänyt mutta varsin hyvä on myös Onimusha-sarja. Näille kahdelle on yhteistä se, että pelisysteemiä ja konseptia on kehitetty jatko-osissa koko ajan. Varsinkin Onimusha on esimerkki sarjasta, joka alkoi suhteellisen vahvasti ja paranee ja monipuolistuu jokaisessa jatko-osassa. Ainakin jos pelisysteemistä (ja teknologiasta) puhutaan. Joku voi rankata esimerkiksi juonen tai hahmojen perusteella pelit toisenlaiseen järjestykseen, minulle niillä ei ole niin väliä tällaisissa peleissä. DMC on vähän hankalampi tapaus koska pelattavuudesta nousee eri osa-alueita esiin sarjan eri osissa. Kun jätetään se surullisen kuuluisa DMC2 pois (se on oikeasti tosi huono) niin muille osille löytyy kaikille omat kannattajansa. Itse en edes oikein osaa sanoa suosikkiani. Kakkosta lukuunottamatta kaikkia on tullut hakattua paljon ja ihan mielellään.
Koska olen laiska niin en ala niin tarkkaan erottelemaan missä peleissä Capcom oli itse teoksen takana, missä toimi vain julkaisijana (ansio sekin, kertoo hyvästä pelisilmästä tunnistaa kelvolliset peliprojektit) ja milloin mikäkin kehitystiimi oli kenenkin omistuksessa. Lopputuloksena kuitenkin pelikoteloita joissa Capcomin logo komeilee on iso liuta ja monet niistä ovat varsin hyviä, jopa loistavia, ja innovatiivisia. Sen verran osaan sanoa ulkomuistista, että edesmennyt Clover Studios kehitti muutamia mestariteoksia, joissa Capcom toimi julkaisijana. Viewtiful Joet, Okami ja God Hand nyt ainakin. Kaikki ovat varsin hyviä pelejä joskin suosikkini noista on laaja ja kaunis, "zeldamainen", seikkailu Okami. Mainitsemisen arvoinen on myös Killer7, joka on varsin omalaatuinen raideräiskintä-psykodraama omaperäisellä graafisella ilmeellä. Microsoftin konsolit ovat jääneet minulta väliin mutta niille Capcom on julkaissut yksinoikeudella muutamia niin sanotusti länsimaiseen makuun sopivampia pelejä. Mieleen tulee Lost Planet sekä zombie survival -simulaattori Dead Rising, jonka XO-yksinoikeudeksi jääminen aikanaan jonkin verran kaihersi mieltä.
Yksi pelisarja pitää vielä mainita. Monet muistavat Capcomin pelitalona, joka on tuonut meille Mega Manin ja Resident Evilin... sekä sellaisen vähemmän tunnetun sarjan kuin Street Fighter. Jos joku ei tiedä niin kyseessä on kaksintaistelupelien tunnetuin nimi. Ei se lajinsa ensimmäinen ollut ja muinaishistoriallinen Street Fighter (1) ei ollut edes kovin kummoinen tekele. Street Fighter 2 sen sijaan räjäytti pankin, maksoi kaikki sotakorvaukset, täytti veroilmoituksen virheettömästi, pelasti prinsessan ja sai puoli valtakuntaa... ja sen seuraksena ison liudan jälkeläisiä. Mainitsin aikaisemmin ostaneeni SNESin aikanaan lähes pelkästään Street Fighterin takia. Vaikka en silloin tajunnutkaan mäktinäpelien syvällisemmästä pelaamisesta sitäkään vähää mitä nykyään niin pelin idea vaikutti heti mahtavalta. Kaksi pelaajaa, rankat hahmot, tiukka ohjaus ja sitten vaan pistetään turpaan ja katsotaan kuka viimeisenä seisoo. Pelisarjassa on niin monta osaa ja enemmän tai vähemmän isoa päivitysversiota ettei niitä kukaan googlaamatta laske. Sanottakaan nyt, että itse puhun SF2-sarjasta (useita päivityksiä), Alpha-sarjasta (sisältää numeerisia jatko-osia ja... päivityksiä), SF3-sarjasta (joskin käytännössä vain viimeistä versiota pelataan) ja kohta voidaan puhua myös SF4-sarjasta kun vuoden vanha peli saa (ensimmäisen) päivityksensä Super SF4 -nimellä. Oikeastaan jo nyt kun perusversionkin konsoli- ja arcadeversioissa on isoimpana erona eri määrä hahmoja. Olen itse melkoinen mätkinpelifani ja aivan valehtelematta viimeisen vuoden aikana eniten peliaikaa on syönyt Street Fighter 4. Asia ei myöskään ole muuttumassa kun ensi kuun vaihteessa tulee se mainittu Super SF4. Tätä ennen pelasin parisen vuotta Street Fighter 3: 3rd Strikea melko lailla tosissani (joskin huonosti).
Miksi ylipäänsä kirjoitin tällaisen turhanpäiväisen tekstin Capcomin peleistä ja omasta pelihistoriastani? Koska olen fani. Koska Street Fighter on yksi merkittävimpiä pelisarjoja historiassa, omasta genrestään puhumattakaan. Koska Capcom on tarjonnut minulle lapsuudestani asti ikimuistoisia pelihetkiä. Koska Devil May Cry -sarja on paras ei-kaksintaistelupeli koskaan parhaalla pelisysteemillä ja haasteella. Koska Capcom tekee ja julkaisee pelejä kaikille. Koska halusin ja minulla oli aikaa.
PS. Toivottavasti saan jossain lähiaikoina itsestäni irti vähän tarkempia katsauksia artikkelissa mainituista peleistä. Arvostelujen muodossa esimerkiksi. Lupaavasti viime päivinä tulilla on ollut pari Onimushaa.
*Nintendon puuhastelut ovat jääneet minulle vieraammiksi vaikka tiedänkin, että osa mainitsemistani peleistä on julkaistu ensin Nintendon konsoleille. Ei pidä vetää Wiimotea nenään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
