Arvostelu: Scott Pilgrim vs. The World: The Game (PS3)

Tämä peli tuli vähän puskista. Parisen kuukautta sitten Playstationin ja Xboxin latauspalveluissa julkaistu Scott Pilgrim on varmasti monelta muultakin mennyt vähän ohi. Kyseessä on peli, jota et edes tiennyt haluavasi pelata. Mikäli olet sitä ikäluokkaa, että lapsuuteesi on kuulunut tiukasti 8- ja 16-bittiset pelikonsolit niin olet luultavasti kotonasi Scott Pilgrimin parissa. Mikä ihme tämä nyt sitten on?

Rakennuspalikoina sarja kuvia

Olin jo hieman aikaisemmin törmännyt muutamaan tiedon muruseen kyseisestä pelistä ja ihan kiintoisalta se vaikutti. Se kuitenkin unohtui joksikin aikaa kunnes tuossa päivänä eräänä latasin pelin demoversion. Scott Pilgrim on perinteitä kunniottava, kaksiulotteinen "brawleri", niin sanotusti. Nykyisin lähes kuolleen peligenren edustaja, jonka klassikoihin kuuluu esimerkiksi useampi Turtles-peli, Final Fight, Double Dragon ja Streets of Rage. Ja tietenkin River City Ransom (Street Gangs Euroopassa), josta Scott on ottanut vaikutteita enemmän kuin vähän. Hahmotatte nyt varmaan mistä puhun, ainakin toivottavasti.

Pelin tarina ja maailma on varsin surrealistinen. Tämä on toki luonnollista, sillä se perustuu vinksahtaneeseen (mutta hyväntahtoiseen) sarjakuvaan. Tätä en alunperin tiennyt eikä sarjakuvan tunteminen ole mitenkään edellytys pelistä nauttimiseen. Toki se kuuleman mukaan selventää muutamia ehkä muutoin vähän oudoilta tuntuvia yksityiskohtia pelissä.

Lyhykäisyydessään homma menee näin: Torontolainen Scott Pilgrim on himpun hömelö, 23-vuotias "everyguy", basisti ja ujo naistenmies (?). Hän törmää tyttöön nimeltä Ramona Flowers. Liekki roihahtaa ja kaikki on kaunista... paitsi että Ramonan menneisyydessä on "seitsemän pahaa ex-poikakaveria", joista yksi on vieläpä tyttö (?!). Jotta kiusallisilta tilanteilta vältyttäisiin tulevaisuudessa niin Scottin tehtävä on pistää exille turpaan. Asioita maustaa vielä se, että Scottin maailmassa vegaaneilla on supervoimia, ihmisten tappamisesta saa kolikoita ja aliavaruuskäytäviä löytyy sieltä sun täältä, muun muassa Ramonan käsilaukusta (!?!!). Perus teinidraamaa siis...

"2D-peleissä ei ole syvyyttä!"

Peli on visuaalisesti jotakin tyyliin "modernisoitua 8-bittisyyttä". Ei se miltään NES-peliltä näytä koska värien määrä, animaatiot ja resoluutio on selkeästi pykälän ylempänä. Tyylillä on haettu retrohenkeä ja mielestäni peli näyttää todella hyvältä. Toisin sanoen, ne peukalonimijät jotka eivät siedä mitään muuta kuin uusinta uutta ja modernia fotorealistisuutta pysyköön kaukana. Scott Pilgrim ei ole teille.

Pelissä on seitsemän kenttää, jotka Scottin, Ramonan ja Scottin bändikavereiden on kahlattava läpi. Jokaisen kentän lopussa pistetään yksi ex-poikakaveri lopullisesti pakettiin. Pelattavina hahmoina on siis Scottin lisäksi itse Ramona (joka voi siis huvittavasti ikään kuin hoitaa omat ongelmansa itse), rumpali Kim Pine ja kitaristi Stephen Stills (tämän lisäksi on yksi avattava hahmo ja DLC:nä tulossa kuulemma toinen) ja kaikki neljä voivat lähteä yhdessä tuumin tappelemaan mikäli ohjaimia ja pelikavereita riittää. Pääpiirteittäin hahmot ovat perin samanlaisia. Vihollisten pieksemisestä saa kuitenkin kokemuspisteitä ja aina kun hahmo nousee tason niin liikelista kasvaa yhdellä. Nämäkin ovat suurimmaksi osaksi samoja kaikilla hahmoilla mutta on hahmoilla pieniä erojakin. Suurimpana ovat kaksi viimeistä tekniikkaa, jotka ovat periaatteessa mätkintäpeleistä tuttuja erikoisliikkeitä. Nämä ovat täysin erilaisia ja soveltuvat eri tilantaisiin. Kokemustasojen nousu ei muuten vaikuta hahmon tappotehoon vaan ainoastaan antaa uusia liikkeitä. Hahmon ominaisuuksia kuten nopeutta ja voimaa kasvatetaan ostelemalla pelin lukuisista kaupoista sapuskaa, joka yleensä parantaa menettettyä energiaa myös, tai esineitä. Jos peliä vertaa kuitenkin vaikkapa 16-bittisten konsoleiden vastaaviin peleihin niin hahmot ovat paljon monipuolisempia kuin jotkut Final Fightin "yksi 3-hit combo ja yksi erikoisliike" -sankarit. Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Löytyy myös R1-namiskalla lähtevä erikoisliike, joka on hyvä ruuhkassa, eräänlainen assist-systeemi (tuttu tietyistä mätkintäpeleistä) ja taunt, jolla on silläkin oma käyttönsä moninpelissä.

Pelin kantavia voimia on kuitenkin sen combosysteemi. Sen sijaan, että mäiskisit vihollisia perinteisesti "kolme iskua naamaan ja sitten se hetkeksi kaatuu maahan" niin Scott ja kaverit vetävät lyhyen combon, iskevät vastustajan ilmaan ja hyppäävät, juoksevat tai syöksyvät erikoisliikkeellä perään ja jatkavat comboa vastustajan pomputtelulla ilmassa. Tai potkivat sen kaveria kohti joka jatkaa omalla sarjallaan ja syöttää takaisin... Pelissä on siis Street Fighterista, Tekkenistä ja muista sellaisista tuttuun tyyliin mahdollista jatkaa hakkaamista, taitojen ja liikelistan puitteissa, hyvinkin pitkään. Tämä on yleistä mätkintäpeleissä mutta harvinaisempaa tällaisissa brawlereissa. Tykkään erittäin paljon ja tämä tuo tasojen kahlaamiseen kaivattua vaihtelua kun turpaanvetotekniikoita on niin paljon. Ja mikäli jatkuva nyrkkien heiluttaminen ei riitä niin maasto on täynnä kättä pidempää. Vastustajan naamaa voi muotoilla vaikka roskapöntöllä tai pesäpallomailalla. Pehmeämpien arvojen kannatajat voivat tyytyä esimerkiksi lumisotaan tai uhkailla poloisia katukoviksia rantapallolla.

Tästä päästäänkin siihen pelin läpi kahlaamiseen. Niin, peli on vaikea. Aluksi. Sitten saat vähän kokemusta niin hahmollesi kuin itsellesikin. Ostat pari ominaisuuksia parantavaa herkkua ja härveliä. Peli muuttuu hauskemmaksi ja monipuolisemmaksi. Parin illan hakkaamisen jälkeen peli onkin jo läpi ja hahmosi ominaisuudet tapissa. Silloin ei auta enää edes vaikeimman vaikeustason valinta. Läpihuutojuttu se on joka tapauksessa. Sanotaanko näin, että ei tuo oikeastaan poikkea mistään sellaisesta nykypelistä, jossa hahmo muuttuu pelin edetessä paremmaksi. Pelin lyhyydestä johtuen tuo kehityskaari nyt vain tapahtuu noin viikonlopussa, toisin kuin jossain Final Fantasyssa, jossa korkean tason hahmo tarkoittaa kuukauden aktiivista pelaamista.

Nyrkkimyrskyn laskeuduttua tarkastamme vahingot

Mitä jää siis käteen pelistä, jossa pistetään loputtomasti sakkia turpaan (toivottavasti parin kaverin kanssa), joka on ohi hetkessä ja joka perustuu oudohkoon sarjakuvaan, josta moni ei ole edes kuullut? Minä sanon että ihan hyvät fiilikset. Pyöreähköön kymmenen euron hintaan saa perinteitä kunnioittavan mutta sopivasti uudistetulla systeemillä toimivan mainion brawlerin, jonka pelaa ihan mielellään läpi yksinkin. Eikä Scott Pilgrim ole loppujen lopuksi sen lyhyempi kuin River City Ransom aikoinaan, siinä vaan tahtoi englantia osaamaton pikkupoika eksyä hieman vapaammin järjestetyssä peliympäristössä pidemmäksi aikaa.

Isoimmat moitteet tulevat sitten tekniikkapuolelta. Oudoimpana ratkaisuna moninpeli toimii vain paikallisesti samalta sohvalta kavereiden kanssa eikä nettipeliä tueta lainkaan. Toinen ongelma on pelin taipumus kaatuilla toisinaan ja käyttäytyä muutenkin omituisesti, jos esimerkiksi erehtyy painamaan PS-namiskaa padistaan (joka avaa siis normaalisti pleikkarin käyttiksen pelin päälle). Kerran peli on kaatunut ja kerran kentästä katosi musiikki kokonaan. Xboxilla peli on netistä tihkuneiden tietojen perusteella vielä surullisempi. Kaatuilua on enemmän ja osa on jopa jäänyt lopullisesti jumiin pelin kaatuessa jatkuvasti kentässä neljä. Olkaa varoitetut ja toivokaa parasta.

Jos nyt kuitenkin oletetaan, että peli toimii niin lopputulos on miellyttävä, sopivasti pelimekaanisesti uutta ja visuaaliselta designiltaan vanhaa yhdistävä kokemus. Ikivanhan genrensä tuore teos, joka taitaa toden totta olla lajinsa paras. Ainakin niistä mitä itse olen kokeillut ja sehän riittää.

Arvosana: ****

Levyiltä linjoille - digitaalinen jakelu

Viihdeala on lisääntyvässä määrin siirtämässä tuotteitaan verkkoon. Niin elokuvia, musiikkia kuin erityisesti videopelejä ostetaan, tai elokuvien tapauksessa lähinnä vuokrataan, helposti ja vaivattomasti verkon kautta. Tässä ei tietenkään tarkoiteta perinteistä "tilaa kaksi CD:tä niin saat ilmaisen postituksen" -tyyppistä verkkokauppaa, vaan tuotteen välitöntä digitaalista siirtämistä suoraan asiakkaan päätelaitteelle (tietokone, digiboksi, pelikonsoli).

Sony on hiljattain julkaissut uuden version PSP-käsikonsolistaan, nimeltään PSP Go. Merkittävä muutos edelliseen malliin on se, että PSP Go ei omaa lainkaan porttia fyysiselle medialle. Eli suomeksi: siihen ei voi työntää minkään valtakunnan pelilevyjä tai -kasetteja. Konsolissa on toki 16 GB:n sisäinen muisti dataa varten ja tuki Memory Stick Micro -korteille. Tämä johtaa suoraan siihen, että digitaalinen jakelu on ainoa tapa ostaa konsolille pelejä. Pelit ostetaan Sonyn verkkokaupasta joko suoraan PSP:llä tai sitten PS3:lla, jolta ne siirretään käsikonsolille.

Tämä on tulevaisuutta... josta kaikki eivät pidä. Digitaalinen jakelu on moniulotteinen vyyhti. PSP Go:n julkaisu sai minut ajattelmaan asioita. Olin aiemmin, noin kuukausi sitten, vielä vahvasti sitä mieltä, että haluan kyllä jatkossakin ostaa pelini komeissa kansissa suoraan kaupan hyllyltä. Ei siksi, että olisin varsinaisesti keräilijä (vaikka noita pelejä on jokunen kertynytkin), vaan koska en luota tiedon säilymiseen jos se ei ole tallessa CD:llä tai DVD:llä. Ymmärsin jossain vaiheessa, että digitaalinen jakelu on tulossa vahvasti ja aika varmasti pysyvästi. Aloin miettiä uudelleen, kieltämättä hieman irrationaalista, pelkoani datan mahdollisesta katoamisesta "pleikkarini" kiintolevyltä. Olen aina pitänyt CD:itä ja DVD:itä lähestulkoon tuhoutumattomina mikäli ne säilytetään naarmujen ulottumattomissa. Tai vähintäänkin huomattavasti ikuisempina kuin magneettisen tallennuksen kiintolevyissä, joissa on kaiken päälle potentiaalisesti itsetuhoutuvia, liikkuvia osia. Olisi huomattavan ikävää jokin päivä havaita, että tietokoneen tai konsolin kiintolevy on sanonut itsensä irti ja sen mukana meni satojen eurojen arvosta pelejä ja musiikkia datataivaaseen.

Uskon etten ole ainoa, joka on tällä tavalla perustellut digitaalisen jakelun vastustamistaan. Joku minua viisaampi henkilö jossain suuressa firmassa keksi kuitenkin varsin selkeän ratkaisun ongelmaan: ostaessasi jotain digitaalisesti, myyjälle jää tietenkin tieto ostoksesta. Näin ollen mahdollisen laitevian seurauksena kadonneen datan voi ladata uudelleen ilmaiseksi. Ei se sen vaikeampaa ole. Joku voi toki ajatella, että tällöin asiakas ei varsinaisesti osta tuotetta vaan ainoastaan käyttöoikeuden siihen (olkoonkin, että tuote tavallaan on "fyysisesti" asiakkaalla). Näinhän se oikeastaan onkin. Se tuntuu häiritsevän lähinnä keräilijöitä ja kuluttajia, jotka aikovat käyttää tuotetta (lähinnä videopelejä tässä tapauksessa) vaihtovaluuttana uusia hankkiessaan. Itseäni mahdollisuus jälleenmyyntiin tai vaihtoon ei niin kiinnosta kun olen tavannut pitää kaikki ostamani pelit, musiikkilevyt ja DVD-elokuvat. Mutta tämä on toki oma valintani.

Digitaalisessa jakelussa on paljon hyviä puolia kuluttajankin kannalta. Edellä mainittu "takuu" varmistaa sen, että rahanarvoinen ostos ei katoa kankkulan kaivoon vaikka data väliaikaisesti häviäisikin. Samalla kertaa tämä mahdollistaa sen, että kuluttajan ei uusia tuotteita hankkiessaan tarvitse välttämättä vähän väliä hankkia uutta tallenustilaa. Vanhempaa dataa kun voi poistaa ja halutessaan ladata myöhemmin uudelleen*. Tokaisin joskus kaverilleni, että: "Nykyään voi helposti tuhlata kaikki rahansa poistumatta kotisohvalta". Tämäkin on pitkälti totta. Selaat verkkokauppaa, löydät jonkun haluamasi videopelin, painat nappia, rahat veloitetaan tililtä ja peli alkaa valua linjoja pitkin välittömästi. Kukaan ei voi kieltää etteikö tämä olisi helppoa ja nopeaa. Painat nappia ja tunnin päästä peli on pelattavissa (riippuen siirrettävän datan määrästä ja Internet-yhteyden tasosta toim. huom.) . Yksi hyvin merkittävä tekijä on myös se, että digitaalinen jakelu vähentää yritysten materiaali- ja logistiikkakustannuksia aivan järjettömän paljon. Tämän pitäisi johtaa siihen, että tuotteiden kuluttajahinnat tulevaisuudessa laskevat. Mikäli ja toivottavasti näin käy niin silloin vähenee sekin nurina, että "tuli ostettua 60 euron peli, josta en pitänyt ja ei siitä vaihdossakaan saa mitään eikä sitä voi myydä eteenpäin" (mikä on kyllä ainakin jossain määrin ihan hyvä syy vierastaa digitaalista jakelua). Kaiken muun hyvän lisäksi fyysisen materiaalin tarpeettomuus säästää pitkällä tähtäimellä luontoa hyvinkin paljon. Olen toisinaan miettinyt, että melkoisen kasan viihde-elektroniikkaa ja niiden oheistuotteita (pelejä, elokuvia, musiikkia) minäkin jätän jälkeeni sitten joskus. Ehkä ne jollekin keräilijälle kelpaavat sitten.

Kun kapitalismi on kuitenkin mitä on niin aina on olemassa pelko siitä, että hinnat eivät laskekaan merkittävästi kun yritykset haluavat enemmän katetta. On myös ihan aiheellista pohtia mikä merkitys tähän on sillä, että konsolipuolella valmistajalla on täydellinen valta ko. konsolin verkkokauppaan. Playstationin pelit on ostettava Sonyn palvelimilta ja vaihtoehtoisia kilpailijoita ei ole, näin esimerkiksi. PC-puolella asia on toisin, koska sisällöntuottajat eivät ole sidottuja mihinkään yksittäiseen jakelukanavaan. Ei ole myöskään aivan yhdentekevää, että siirryttäessä kokonaan digitaaliseen jakeluun pelikaupat, levykaupat ja videovuokraamot ovat vaarassa jäädä muinaishistoriaan. Vapauttaahan se liiketilaa uusille "mäkkäreille" mutta ei varmaankaan mainituilla aloilla työskenteleviä kauheasti lohduta. Tästä kärsii myös koko nykyisen järjestelmän vaatima logistiikkaketju. Seurannaisvaikutukset voivat olla yllättävän suuret.

Digitaalinen jakelu on siis kaksipuolinen, monikerroksinen optinen levymedia. Sisältää paljon asiaa ja sen kaksi puolta. Kokosin tähän kaikki mieleeni tulleet argumentit puolesta ja vastaan. Mille kannalle itse sitten käännyn? En oikein tiedä, viime aikoina olen ollut aiempaa enemmän digitaalisen jakelun kannattaja. Mahdollisia ongelmia ja vaikutuksia ei kuitenkaan voi noin vain sivuuttaa. Loppuun se asteriski:

*) En tiedä kuinka laajalti tämänkaltainen "takuu" on voimassa. Sonylla tämä on mahdollista ja tulevaisuudessa se on lähestulkoon pakollista kaikille toimijoille.

PS. Harkitsen erillisen "palauteboksin" perustamista. Eli siis uuden tätä tarkoitusta varten luodun sähköpostiosoitteen rekisteröimistä. Elän sen verran harhamaailmassa, että toivon jonkun satunnaisen lukijan joskus innostuvan antamaan palautetta.