Retrorillit (light): Mitä on retro?

Koska blogissani on oikeastaan kaksi tapaa arvostella pelejä (arvostelut ja Retrorillit-sarja) niin tuli mieleeni kirjoittaa lyhyt mölinä siitä, että mitä minä käsitän peleistä puhuttaessa "retrona".

Tästä on toisinaan väännetty kättä, joskin pääasiassa kevyesti ja hyväntahtoisesti (siksi kun asiaa ei nyt nähdä hirmuisen vakavana flame war -aiheena), ympäri keskustelupalstojen. Yleistä konsensusta ei oikeastaan kuitenkaan ole. Yksi tapa on rajata julkaisuvuoden mukaan tietyn ikäiset pelit retroksi. Tässä tulee sitten vastaan sellaisia ongelmia kuin, että mikä se vuosimäärä tarkalleen ottaen olisi? Selviäkin tapauksia toki on. Kymmenen vuotta vanha peli on jo aika varmasti retroa monenkin mielestä mutta entäs viisi vuotta vanha?

Konsolipeleissä olen päätynyt aika lailla helppoon rajanvetoon: jos kaupan hyllyltä ei löydy uutena pelejä konsolille niin silloin se konsoli on kaikkine peleineen retroa. Divarit ja keräilijät nyt erikseen, voihan sitä löytyä vaikka NES-pelejä muoveissa mutta ymmärtänette varmaan. Tämä on se syy miksi minä en laske PS2:n pelejä vielä retroksi. Konsoli ja pelit myyvät edelleen jonkin verran.

PC-puoli on kaikkinensa minulle nykyään tuntemattomampi. Tietokoneeni on vanha ja raihnainen (kuten käyttäjänsäkin) enkä ole oikein ajan tasalla mitä nykykoneet ovat syöneet, mitkä osat ovat hyviä ja mitä pelit vaativat. Leikkisästi voisin sanoa, että jos peli vaatii vanhemman version käyttöjärjestelmästä kuin mitä peruskonepaketin mukana tulee, niin silloin se on retroa. Jos se vaatii DOSBoxin niin silloin se ainakin on... Yleistä määritelmää on PC-peleistä kuitenkin vähän vaikea sanoa, varsinkin kun en tunne nykytilannetta kovinkaan hyvin, sekä komponentti että softapuoli on aika lailla hepreaa. Minulle itselleni tilanne on silti helppo, jos peli pyörii omalla koneellani (joka on aika iso edellytys sille, että voisin ylipäänsä arvostella sen...) niin silloin se on hyvinkin suurella todennäköisyydellä "wanha" ja retroa...

...silti saatan arvostella jonkin vanhan (PC-) pelin ihan normaalissa arvostelussa... ota tästä nyt sitten selvää. Tosin sille saattaa olla ihan hyviäkin perusteita. Esimerkiksi vanhakantaiset PC:n seikkailupelit, niin kutsutut point-and-clickit, ovat tätä nykyä aika kuollut genre. Jos uusia edustajia ei ole niin silloin vähän vanhempikin tuotos on täysin kilpailukykyistä kamaa (ja tällä EI pyritä implementoimaan päihinne ajatusta, että uusi olisi yleensäkään aina ja vääjäämättä parempaa kuin vanha). Varsin hyvä esimerkki on LucasArtsin Monkey Island -sarjan osat yksi ja kaksi. Alkuperäiset PC-pelit ovat vanhempia kuin Suomen vanhin pelilehti (Monkey Island 2 arvosteltiin lehden ensimmäisessä numerossa) ja aivan satavarmasti retroa. Mutta pelit ovat saaneet "uusintajulkaisun" nykypäivän tehokonsoleilla (ja PC:llä...) ja ainoat erot ovat mahdollisuus käyttää uudelleen piirrettyä grafiikkaa, ääninäyttelyä ja peleihin rakennettua vihjesysteemiä (joka kertoo ES-jonneille mitä pitää seuraavaksi tehdä). Ovatko ne sitten retroa? Itse pelit ovat aivan samaa tavaraa kuin 15 tai jotain vuotta sitten. Koska kyseiset "uusintajulkaisut" ovat yhtäältä vanhoja retrotekeleitä että toisaalta periaatteessa "uusia" pelejä niin yleinen mielipide taitaa olla, että ne ovat samalla viivalla nykypelien kanssa. Eikä se välttämättä ole lainkaan huono asia, koska aivan loistavia pelejä ne ovatkin. Ja, kuten mainittu, edustavat genreä joka ei ole saanut uusia edustajia vuosikausiin. Minä näen nämä esimerkin Monkey Islandit kuitenkin pääasiassa retropeleinä, koska olen vanha ja olen pelannut alkuperäiset versiot joskus kivikaudella.

Aihe ei kuitenkaan ole onneksi haudanvakava ja sallin itselleni ja muille poikkeuksia itse määräämistäni säännöistä. Oikeastaan arvosteluissani vedän rajan aika tarkalleen siten, että jos peli on mielestäni hyvinkin pelaamisen arvoinen ja viihdyttävä vielä nykypäivänäkin niin se saa arvostelun. Mikäli tarkoitus on vain verestää muistoja, hyviä tai huonoja, niin silloin se menee Retrorillit-sarjaan. Saatan siis vähän poiketa omista määritelmistäni. Tämä koskee pääasiassa PC-pelejä. Esimerkiksi (heitän hatusta... tai sitten en) Jedi Knight: Jedi Academy voisi saada normaalin arvostelun ja alkuperäinen Doom olisi sitten retroa. Tarkemmin ajatellen konsolipeleissäkin on omat ongelmansa. Metal Gear Solid (PS1) olisi Retrorillit-sarjaa, koska se on vanha ja ihan kuraa (enkä halua haukkua sitä liikaa kun kumminki tykkäsin jonkin verran), kun taas Castlevania: Symphony of the Night (PS1 edelleen) olisi arvostelun arvoinen, koska se on iha vitu hyvä. Eli todennäköisesti sotken pelejä eri "arvostelukategorioihin" jatkossakin juuri niin kuin haluan.

Ainoat vääjämättömät päätelmät:
Koneelle ei julkaista uusia pelejä -> Kone ja sen pelit ovat retroa.
Kone on PC -> Voi Eesaun jalat... AARGH!
Olipas taas hienot ja hyödylliset pohdinnat...

Retrorillit: Teenage Mutant Ninja Hero Turtles (NES)

Tiedän, pelin nimessä on ylimääräinen sana. Se mikä sana on ylimääräinen riippuu siitä millä mantereella olet. Sen enempää siihen puuttuen on aika puhua itse pelistä.

Niille naavaparroille, jotka ovat samaa ikäluokkaa kuin minä, ilmiö nimeltä Turtles lienee hyvinkin tuttu (ja jos NES-pelit ovat kuuluneet lapsuuteesi niin mahdollisuudet, että olet mainittua ikäluokkaa, ovat hyvinkin suuret). Edelliseen kirjoitukseeni viitaten, katsoin hiljattain "Let's Playn" myös tästä kyseisestä pelistä. Olen myös aikanaan omistanut pelin alkuperäisenä NES-versiona ja sen näkeminen nettivideossa palautti mieleeni, pääasiassa ihan mukavia, muistoja. Samaten havaitsin myös asioita, joihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota.

Jos jätetään huomiotta se, että juoni välikuvineen on melko sekavakin niin pelistä löytyy paljon hyvää. Koska kyseessä on retrokatsaus ja olen vanha niin pystyn arvostamaan pelin toteutusta monella tasolla. Grafiikka ja äänet, varsinkin musiikit, ovat varsin hyvää NES-tasoa. Tämä ei kuitenkaan ole pääasia, sillä pelattavuudesta ja toteutuksesta löytyy paljon ideoita ja parannuksia verrattuna moniin muihin tuon ajan toimintatasoloikkiin.

Ensiksikin, koska ninjakilpikonnia on neljä on varsin loogista, että pelaaja pääsee ohjaamaan heitä kaikkia. Sen sijaan, että oma sankari täytyisi valita pelin alussa, hahmoa voi vaihtaa lennossa milloin haluaa. Jos Michaelangelo ottaa liikaa vahinkoa niin painat vain äkkiä START-näppäintä ja vaihdat toiseen, jolla on energiamittarissa vielä pelivaraa. Nerokasta. Tähän muuten liittyy yksi pieni kikkabonus, jonka opin vasta hiljattain. Michaelangelolla on eräs hahmokohtainen ominaisuus. Nimittäin siinä vaiheessa kun Miken energiat ovat puolessa välissä (tai alle) menossa hautaan niin hänen hyökkäystehonsa kaksinkertaistuu. Silloin nunchaku on Donatellon bo-sauvaan verrattava massatuhoase.

Hahmonvaihto sikseen, oli minulla muitakin asioita, jotka ovat mielestäni nerokkuutta lähenteleviä ratkaisuja. Pelissä on nimittäin tietty määrä realistisuutta. Tämä koskee varsinkin putoamista ja pohjattomia kuiluja, jotka ovat 8-bittisen aikakauden peleissä varsin yleisiä vaaranpaikkoja. Pelin "kuilut" nimittäin toimivat jokseenkin loogisesti. Sen sijaan, että ruudun alareunaan putoaminen välittömästi tappaisi niin muitakin vaihtoehtoja on. Jos olet juuri kiivennyt yläkertaan niin aukosta tippuminen ei suinkaan tapa (vrt. Castlevania, Kid Icarus) vaan tiput takaisin alempaan kerrokseen ja parhaassa tapauksessa ainoastaan hermo kiristyy ja menetät vähän aikaa (mikä ei ole ongelma, koska pelissä ei ole aikarajaa... yleensä). Pahimassa tapauksessa osut viholliseen tai lattialla on piikkejä ja menetät myös vähän energiaa. Ei kuitenkaan tappavaa. Toinen vaaran paikka ovat viemärit, joiden pohjalla virtaa.. noh, viemärivettä. Veteen putoaminenkaan ei kuitenkaan tapa vaikka kilpikonnasi huuhtoutuukin virran mukana ja näyttää äkkiseltään siltä, että nyt tuli noutaja. Ei, vaan jälleen suhteellisen realistisesti, hahmosi huuhtoutuu virran mukana ulos ja joudut yrittämään uudelleen ko. viemärin selvittämistä. Oikeastaan ainoat paikat, jossa putoaminen tarkoittaa kuolemaa, ovat talojen katoilta tippuminen... jonka jälleen voisi niputtaa kategoriaan "suhteellisen realistista", eikö vain?

Pelissä on myös sinänsä ihan mukava määrä vaihtelua. Kenttiä on vain kuusi ja toiminta on pääasiassa samaa kauraa läpi koko pelin. Kentät kolme (New York) ja neljä (lentokenttä) ovat kuitenkin melkoisen massiivisia ja sisältävät suuren määrän paikkoja, joihin ei ole edes pakko mennä. Tietyissä paikoissa on myös mahdollista käydä pelastamassa kiinni jäänyt (eli "kuollut") sankarinelikon jäsen, mikäli näin onnettomasti on käynyt. New Yorkissa käytössä on vielä kilpikonnien kuuluisa rakettipakettiauto, jolla voi jyrätä onnettomia vihollisia ja ampua ohjuksia ilkeisiin tiesulkuihin. Kakkoskenttä (pato) sisältää myös pelin ainoan uimajakson, joka vaikeudestaan huolimatta, on mukavaa vaihtelua. Eikä se edes ole niin vaikea kunhan vaan vähän kärsivällisyyttä riittää.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin hyvä toimintatasoloikka NES:in valikoimista. Toteutus on hyvä, tutkittavia paikkoja riittävästi ja haaste on mukavalla tasolla. Peli ei ole helpoimmasta päästä mutta ei kuitenkaan mikään Battletoads-tason raivokaivo.

PS. täytynee lisätä kuvia lähiaikoina