Arvostelu: Postal (elokuva)

Työttömän karua arkea, pettävä vaimo, inhottavat naapurit, liipasinherkät poliisit,lähikaupan takahuoneessa piileskelevät talibanit, maailmanlopun hippiyhteisö... siis kuinka?

Uskomatonta! Olen katsonut Uwe Bollin elokuvan selvinpäin ja pitänyt siitä! Kyseessä on yksi miehen monista videopeleihin perustuvista tekeleistä. Tällä kertaa mies kuitenkin osuu maaliin, enkä oikein tiedä ketä siitä syyttää.

Tai no, tiedänhän minä. Lähdemateriaalina käytetty peli, Postal, tai oikeamminkin sen jatko-osa, on jo itsessään niin älytön ja suoraan sanoen huono, että elokuva ei mitenkään voi olla huonompi. Elokuva mukailee pelin maailmaa varsin uskollisesti. Pelinä Postal (2) on lähinnä ultraväkivaltainen stressilelu, joka viihdyttää hetken mutta alkaa puuduttaa aika nopeasti. Elokuvana älytön mässäily ja toisinaan aika osuvakin huumori sen sijaan kantaa helposti loppuun asti.

Elokuva alkaa humoristisella näkemyksellä siitä, miten World Trade Centeriin oikeasti iskettiin. Tämän jälkeen aletaan varsinaisesti keskittyä seuraamaan, miten rauhallinen elämä soljuu pikkukaupunki Paradisessa. Postalin päähenkilö on "jäbä" (Zack Ward as Dude), nimettömäksi jäävä mitättömyys, joka asuu rähjäisellä pientaloalueella asuntovaunussa... yhdessä norsua muistuttavan vaimonsa kanssa. Päivään sisältyy työhaastattelussa käynti, sossun luukku ja visiitti omaa, hyvin epäilyttävää, uskonnollista lahkoa vetävän sedän luokse.

Paradise on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen pikkukaupunki. Sosiaalitoimistossa laulavat käsiaseet kun väärä lomake ei kelpaakaan luukulle, poliisit ovat kieroja oman navan tuijottelijoita ja lähikaupan takahuoneessa piileskelee talibanien terroristisolu. Kiehumispisteeseen päästään kun terroristien ja uskonlahkon suunnitelmat törmäävät ja kaiken keskellä on "jäbä", omaksi onnettomuudekseen.

Samoin kuin peli niin myös elokuva on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava tarina ihmisen pahuudesta ja luonteesta. Kaikki on niin yliampuvaa ja kieroa ettei tätä vahingossakaan sekoita todellisuuteen. Ja siinä on myös elokuvan vahvuus. Arvon tohtori Bollin muita tekeleitä nähneenä ei aina oikein voi varmasti sanoa, että yrittääkö mies tosissaan vai tekeekö hän asiat tahalleen päin persettä. Postalissa tämä ei haittaa ja Bollin pitäisikin aivan selkeästi pitäytyä komedialinjalla.

Visuaalisesti ja tehosteiltaan leffa on ihan uskottava. Mikään ei hypi räikeästi silmille ja näyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Huumori on hyvää, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että se nauratti minua. Leffan alussa hekottelin lähinnä odottaessani jotain legendaarisen luokan huonoutta mutta pian aloin nauraa ihan vilpittömästi. Mikäli pitää välillä ronskistakin huumorista niin suosittelen ehdottomasti. Mikäli taas haluaisi ampua Bollia kulkusille niin sekin on hyvä syy katsoa tämä leffa. Elokuva ei myöskään ole lähdemateriaalin huomioon ottaen kovinkaan karua katseltavaa. Pelissä voi harrastaa vaikka irtopääfutista mutta elokuvassa pitäydytään pitkälti luodinreikien rajoissa. Mitään kauhuelokuvien suolistamista ei tarvitse pelätä.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsin positiivinen yllätys. Huumori iski ja viihdyin varsin hyvin elokuvan parissa. Suosittelen.

Arvosana: ****

"Kirja oli parempi."

Moni on varmasti joskus käynyt keskustelua kaveriporukassa jostain uutuuselokuvasta. Ja aika varmasti joku porukasta toteaa melko nopeasti, että: "Kirja oli parempi." Edellyttäen tietenkin, että kyseinen elouva pohjautuu johonkin kirjaan. Tämä on yksi asia tässä maailmassa, joka ärsyttää suunnattomasti minua. Vaikka kirja olisikin "parempi" (miten se edes mitataan?) niin miksi sen pitäisi kiinnostaa minua? Miten se kirja ylipäätään liittyy siihen, onko elokuva hyvä vai ei? Katsoessani elokuvaa, katson elokuvaa. Ei ole mitenkään oleellista onko se lähdemateriaalille täysin uskollista. Tärkeämpää on että tekele toimii elokuvana ja pystyy seisomaan omilla jaloillaan. Se on tärkeää siksi, että en harrasta kirjojen lukemista. Jos jotain luen niin se on yleensä tietokirjallisuutta, historiaa, politiikkaa tai sen sellaista.

Yksi hyvä esimerkki, jonka useimmat tavalla tai toisella tuntevat, on Taru Sormusten Herrasta. En ole lukenut kirjaa mutta olen nähnyt Jacksonin elokuvaversiot (kuten myös sen vanhan animaation). Elokuvat ovat komeita ja kaikkea sitä mutta toisaalta minun mielestäni myös vähän ylipitkiä ja paikka paikoin tylsää perusfantasiaa. Kyllä ne kerran katsoo mutta miksi haluaisin lukea samaa huttua kirjana kun muutenkin olen laiska lukemaan? Ei minua kiinnosta vaikka se olisi maailman paras kirjallinen fantasiasaaga kun en ole todennäköisesti koskaan kirjaa lukemassa.

Sama koskee monia muita "taidemuodosta toiseen" -sovituksia. Olen aikojen kuluessa katsellut jonkin verran animea. Näistä hyvin monet pohjautuvat alunperin mangaan (jos et tiedä mitä anime ja manga ovat niin kysy lapsiltasi...) Näistäkin keskustellessa törmää usein "anime ei mene mangan mukaan" tai "manga oli parempi" -tyylisiin mielipiteisiin. Entäs sitten? Minä katson animen ja arvioin sen omana teoksenaan. Minua ei edelleenkään kiinnosta, jos joku tykkää sarjakuvaversiosta enemmän kun en niiden lukemista harrasta. Ne voivat olla vaikka parasta ikinä sitten valmiiden juustoviipaleiden mutta se ei vaikuta minuun.

Ymmärrän kyllä, että monet lukevat kirjoja ja sarjakuvia ja haluavat näin ollen katsastaa mahdollisen elokuvaversion. Varsinkin jos ovat pitäneet alkuperäisteoksesta. En tiedä olenko paremmassa vai huonommassa asemassa kun en itse lukemista juuri harrasta. Monesti kirjasta pitäneillä on suurempi vaara pettyä elokuvaversioon, koska kirjojen lukeminen on huomattavasti... noh, "luovempaa" kuin elokuvan katselu. Kirja luo lukijalle tietyt mielikuvat ja elokuva on pohjimmiltaan vain jonkun toisen mielikuva samasta lähdemateriaalista. Tämä luo hyvin herkästi erilaisten odotusten takia konflikteja. Tämän takia olisikin suotavaa, että kaikki pystyisivät arvostelemaan elokuvan omana teoksenaan vaikka olisivatkin tutustuneet lähdemateriaaliin. Se ei ole helppoa, tiedän sen. Mutta jos nyt vähintään voitaisiin julkisesti olla vertaamatta teoksia toisiinsa sen tähden kun kaikkia ei oikeasti kiinnosta, että oliko se kirja nyt loppujen lopuksi "parempi".